Rooman valtakunnassa insinööritaitoa arvostettiin ja hyödynnettiin monien arkisten ongelmien ratkaisemisessa. Muun muassa kaupunkien vesihuoltoon kehitettiin ratkaisu: akveduktijärjestelmä.
Rakennustaiteessa Rooman valtakunta jää antiikin Kreikan ja faaraoiden Egyptin loistavien arkkitehtonisten muistomerkkien varjoon. Roomalaiset eivät juurikaan luoneet mitään omaperäistä tai henkeäsalpaavan kaunista. Roomalaiset panostivat käytännöllisyyteen. Vaikka lähtökohtana oli käytännönläheisyys eivät roomalaisarkkitehdit kuitenkaan halunneet tinkiä esteettisistä arvoista. Tästä ovat osoituksena akveduktit eli näyttävät kivistä muuratut vesijohdot.
Rooman vesijohtojen ylitarkastajana (curator aquarum) toiminut Julius Frontinus (noin 40-103 jaa.) oli ylpeä Roomalaisten omasta arkkitehtuurista. Hänen mielestään Egyptin pyramidit ja Kreikan kauniit mutta epäkäytännölliset rakennustaiteen monumentit eivät vetäneet vertoja Rooman hyödyllisille, kansalaisten tarpeita tyydyttäville rakennelmille.
Nykyajan mukavuuksiksi kutsutut juokseva vesi, viemäri ja vesivessa eivät olleet harvinaisuuksia Rooman valtakunnassa. Monien roomalaiskaupunkien vesi- ja viemäröintijärjestelmät olivat niin laadukkaita, että sama tekninen taso saavutettiin Euroopassa yleisesti vasta noin runsaat sata vuotta sitten. Roomalaisten vesi- ja viemäröintitekniikan hienoudet olivat ehtineet unohtua vuosisatojen kuluessa. Ehkä alkusysäyksen tilanteen korjaamiseen likaisissa suurkaupungeissa antoi Frontiuksen vuoden 100 tienoilla kirjoittama kirja, De aquis urbis Romae, joka löydettiin yllättäen eräästä luostarista. Kirjassa käsiteltiin perinpohjaisesti Rooman vesihuoltoa, joka sopi esimerkiksi myös muille suurkaupungeille.
Rooman vesihuolto oli järjestetty järkevästi ja kattavasti. Yksitoista akveduktia, joiden yhteispituus oli yli 400 kilometriä, varmistivat suurkaupungin vedensaannin. Rooman asukkaat saivat nauttia puhtaasta käyttövedestä, joka oli peräisin ympäröivältä maaseudulta. Vettä ei myöskään tarvinnut säästää.
Pitkän matkan päätteeksi vuorilta virrannut vesi koottiin suuriin, katettuihin säiliöihin. Niistä se johdettiin etupäässä lyijyputkilla eri kaupunginosiin. Iso osa vedestä päätyi Rooman suihkulähteisiin, jotka toimivat vesiposteina. Niistä tavalliset kansalaiset hakivat kaiken käyttövetensä. Rikkaiden perheiden asunnot oli yleensä varustettu omalla vesiliittymällä.
Vaikka Rooma oli ympäröivää maaseutua saastuneempi, se oli ilmeisesti puhtaampi kuin monet myöhempien aikojen suurkaupungit. Syynä tähän suhteellisen korkean hygienian tasoon olivat ennen kaikkea julkiset käymälät, joissa jatkuva vesivirta huuhteli virtsan ja ulosteet viemäriin. Mahdollisuus oli myös pestä kätensä pesualtaaseen suihkuavalla vedellä.
Rooman valtakunnassa kiinnitettiin paljon huomiota henkilökohtaiseen puhtauteen. Monet kaupunkilaiset kävivät säännöllisesti julkisissa kylpylöissä, jotka eivät olleet pelkästään peseytymistä varten. Niissä myös keskusteltiin, pelattiin, urheiltiin ja annettiin erilaisia hoitoja. Kylpylät olivat oman aikansa vapaa-ajankeskuksia. Usein ylelliset kylpylät lämmitettiin keskitetysti: lämmin ilma johdettiin kellariin sijoitetusta pannuhuoneesta kylpylän eri tiloihin seiniin, lattiaan ja altaiden reunoihin sijoitettuja kanavia pitkin.
Roomalaiskaupungeissa kulutettiin vettä jopa tuhat litraa asukasta kohden vuorokaudessa. Syynä kulutukseen oli se, että vesi virtasi taukoamatta, koska hanoja ei joko ollut tai niitä ei suljettu. Jatkuvaa vedentuloa ei pidetty ongelmana, sillä virtauksen ansiosta viemärit toimivat hyvin.
Kymmenien kilometrien pituisten akveduktien rakentaminen vaihtelevaan maastoon oli haastava tehtävä. Taitavien suunnittelijoiden lisäksi tarvittiin ammattitaitoisia rakentajia, jotka pystyivät työskentelemään vaikeissa oloissa jyrkillä vuorenrinteillä ja syvissä laaksoissa. Joskus vesijohto oli vedettävä kallion läpi. Räjähdysaineiden puuttuessa roomalaiset ratkaisivat louhintaongelman polttamalla kalliolla nuotioita. Lämpötilaerojen vuoksi kallio halkeili niin, että siitä saatiin irrotettua hakuilla kappaleita. Vähä vähältä kallion oli annettava periksi ja vuoreen syntyi tunneli, jota pitkin vesi pääsi virtaamaan.
Laaksoissa vesijohtoa varten oli rakennettava korkeita siltoja, joista monet ovat säilyneet näihin päiviin asti. Roomalaiset suosivat silloissa kaarirakenteita, jotka he olivat kehittäneet huippuunsa. Roomalaisinsinöörit tiesivät kivikaarien olevan erittäin kestäviä, sillä niissä paine jakautuu niin, että ne kannattavat valtavia massoja. Huolellisesti muotoilluista kivistä oli mahdollista rakentaa lujia kaaria jopa ilman laastia.
Kaaresta tuli roomalaisen arkkitehtuurin perusmuoto. Korkeita kivirakennelmia varten tarvittiin tehokkaita nostureita, jotka olivat usein monimutkaisia lukuisista väkipyöristä ja köysistä koostuvia laitteita. Parhailla nostureilla pystyttiin nostamaan tonnien painoisia kivenjärkäleitä monen metrin korkeuteen. Koska moottoriteitä ei ollut, nosto- ja vetotehtäviin käytettiin niin eläimiä kuin ihmisiäkin. Rakennustyömaiden vakiokalustoon kuuluikin ns. polkuratas, jota orjat pyörittivät askeltamalla puolalta toiselle. Polkuratas muutti lihasvoiman mekaaniseksi energiaksi, jolla voitiin siirtää raskaita taakkoja paikasta toiseen. Akveduktien kaltaiset rakennelmat osoittavat, että roomalaiset rakentajat todella osasivat asiansa.
Antiikin Historia ja Kulttuuri 