Orjien Asema Antiikin Roomalaisessa Ja Kreikkalaisessa Kulttuurissa

Keith Bradleyn artikkelissa ”Animalizing the slave: The truth of fiction” tuodaan esille antiikin filosofien Platonin ja Aristoteleen suhtautuminen orjuuteen ja se innoitti tutkimaan tätä aihetta nimenomaan antiikin ajan näkökulmasta sijoittamalla sen oman aikansa kontekstiin, antiikin roomalaiseen ja kreikkalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin.

Keith Bradleyn artikkelissa on pääasiassa kysymys siitä miten orjat olivat rinnastettavissa eläimiin, mutta yritän tässä kirjoituksessa tarkastella aihetta myös hieman laajemmin. Yritän tuoda esille antiikin kreikkalaisessa ja antiikin roomalaisessa kulttuurissa olevat eroavaisuudet suhtautumisessa orjuuteen, sekä sen eroavatko orjien olot toisistaan ja jos eroavat niin miten, mikä oli isännän ja orjan välinen suhde, miten orjia hankittiin ja niin edelleen. Esille tulevat orjien huonot olosuhteet, orjiin suhtautuminen eläimiin rinnastettavina hyötyolioina, jotka olivat vailla ihmisarvoa, mutta esille tulevat myös ne hyväosaiset orjat, jotka saattoivat nousta yhteiskunnassa hyvinkin merkittäviin asemiin.

Yritän myös hieman valottaa antiikin suurten filosofien Platonin ja Aristoteleen suhtautumistapaa orjuuteen. Ruumiillinen työ oli kreikkalaisten silmissä alentavaa ja vapaan miehen arvolle sopimatonta. Platonin ja Aristoteleen mukaan minkä tahansa esineen valmistaminen oli toisarvoista toimintaa, jopa taideteosten luominen. Viisaan ja hyvän miehen toimintaa olivat vain filosofia, valtion johtaminen sekä valtiollisten asioiden hoitaminen.

Lähteitä lukiessa ja tarkasteltaessa vaikuttaa siltä, että antiikin Roomassa orjien elinolosuhteet olivat paremmat kuin antiikin Kreikassa. Roomassa orjilla oli mahdollisuus tavoitella parempaa elämää ja myöskin vapautua orjuudesta.

Nykyajan horisontista tarkasteltuna näille julmille barbaarisille käytännöille on vaikea keksiä mitään puolustusta. Näin yli 2000 vuotta jälkeenpäin ajateltuna monet näistä asioista ja tavoista tuntuvat suorastaan kammottavilta. On vaikea keksiä keinoja, joilla nykyihminen voisi todella ymmärtää sen ajan orjuuden historiaa. Toisaalta voidaan ajatella myös niin, että antiikin ajan julmuus ja barbaarisuus ei ole meistä vieläkään niin kaukana kuin ehkä voisi kuvitella. Maailma on yhä täynnä julmuutta. Tänä päivänä maailmassa esiintyy vastaavanlaisia julmia ja epäinhimillisiä tekoja ja tapoja. Maailmassa on miljoonia ihmisarvoa vailla eläviä ihmisiä ja ihmiskaupan uhreiksi ovat joutuneet suunnattomat määrät ihmisiä ympäri maailmaa, myöskään muut raakuudet ja kidutukset eivät ole poistuneet maailmasta.

Tämän artikkelin tarkoituksena ei kuitenkaan ole pohtia ilmiötä nykyajasta käsin, vaan nimenomaan antiikin ajan näkökulmasta, sen ajan tavoista ja käytännöistä käsin tarkasteltuna. Jos voimme jollain keinolla matkata ajassa taaksepäin ja sijoittaa itsemme sen ajan oloihin niin ehkä se antaa meille jonkinlaisen keinon ymmärtää tuon ajan tapoja, käytäntöjä ja orjuutta. Antiikin ajan orjuuden puolustuksena voidaan pitää sen välttämättömyyttä. Antiikin Kreikan ja Rooman talouselämä oli orjatyön varassa. Ilman orjia koko talouselämä olisi lamaantunut.

Orjien asema antiikin kreikkalaisessa ja roomalaisessa yhteiskunnassa

Ateenassa oli 400-luvulla vähintään 200 000 orjaa. Joidenkin lähteiden mukaan heitä olisi ollut 300 000 ja ehkä jopa enemmän. Attikan puolesta miljoonasta ihmisestä vain kaksi viidesosaa oli vapaita. Vain pienellä vähemmistöllä oli poliittiset oikeudet ja mahdollisuus osallistua valtion hallintoon. Nämä seikat tulisi muistaa silloin kun puhutaan kreikkalaisesta demokratiasta.

Rooman valtakunnan menestys perustui myös pitkälti orjien aherrukseen. Tämä käytännössä ilmainen työvoima oli vapaiden roomalaisten vaurauden lähde. Joka kolmannen roomalaisen on sanottu olevan kauppatavaraa keisari Augustuksen hallituskaudella. Keisari Trajanuksen hallituskaudella Roomassa oli orjia 400 000.

300-luvun suuret filosofit hyväksyivät orjuuden tosiasiana eivätkä millään tavoin protestoineet siihen sisältyvää vääryyttä vastaan. Platon kehottaa laeissaan olemaan orjuuttamatta kreikkalaisia ja kohtelemaan orjia hyvin. Platonin mielipiteet olivat kutakuinkin humaanisia ja inhimillisiä, mutta Aristoteleen mielipiteet olivatkin jo huomattavasti ankarampia. Politiikka teoksessaan Aristoteles kuvailee orjia eläimiin rinnastettavina olioina, jotka eroavat muista sekä ruumiillisten että sielullisten ominaisuuksiensa perusteella. Orjia pidettiin samanlaisina maalitauluina kuin villieläimiä. Orjista ja villieläimistä ajateltiin, että niitä tulisi ruokkia riittävästi jotta ne jaksaisivat suoriutua niistä tehtävistä joihin ne alistetiin. Aristoteles ei kuitenkaan edustanut sitä yleistä mielipidettä, jonka mukaan ihmisrodussa on yksilöitä, jotka ovat paljon muiden alapuolella. Näillä yksilöillä tarkoitettiin niitä, jotka olivat hyödyksi vain ruumiillisten voimiensa vuoksi. Tällaiset yksilöt on luonto määrännyt orjuuteen, koska heille ei mikään sovi paremmin kuin totteleminen.

Aristoteles on kirjoittanut mm. näin ”Sota on tavallaan laillinen keino hankkia orjia, koska se tekee mahdolliseksi metsästää paitsi eläimiä myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat syntyneet tottelemaan muita mutta kieltäytyvät alistumasta tähän”. Tästä väitteestään huolimatta Aristoteles kuitenkin tiesi, että orjuuden ainoa puolustus on sen välttämättömyys, koska kreikkalaisen poliksen eli kaupunkivaltion koko talauselämä oli orjatyön varassa.

Rooman valtakunnassa vallitsi sama laki kuin Kreikassakin. Alimpana yhteiskunnan hierarkiassa olivat orjat. Orjat tekivät käytännössä palkatta työtä omistajilleen. Ihmisinä heihin ei kiinnitetty mitään huomiota, mutta heidän työpanoksensa oli nähtävissä kaikkialla. Orjat kantoivat ruokaa ja juomaa isäntiensä pöytiin ja tekivät raskasta työtä pelloilla ja kaivoksissa. Ilman orjia koko Rooman talouselämä olisi lamaantunut.

Tutkijat ovat olleet jokseenkin yksimielisiä siitä, että Rooman valtakunnan menestys olisi ollut huomattavasti vaatimattomampaa ilman orjatyövoimaa. Orjatyövoiman ansiosta eri ammateissa toimineet vapaat roomalaiset saattoivat osallistua erilaisiin sotahankkeisiin.

Miten ja mistä orjia hankittiin

Kreikassa valtaosa orjista saatiin sodasta, myöskin merirosvoudella hankittiin paljon orjia. Rauhan aikana orjia hankittiin monin eri tavoin. Nykyajan näkökulmasta katsottuna täysin vailla moraalia ja inhimillisyyttä oli se tapa, jolla barbaarien ja jopa kreikkalaistenkin keskuudessa perheenisillä oli oikeus myydä lapsensa orjiksi. Ateenassa esiintyi kammottavia tilanteita, joissa perheenisä joko köyhyydestä tai itsekkyydestä johtuen ei halunnut elättää lastaan, vaan jätti lapsen vastasyntyneenä heitteille, toisin sanoen vei lapsen kaatopaikalle. Lapsi joko menehtyi siellä tai joku löysi ja myi orjaksi. Työtön, nälkäkuoleman partaalla olevan köyhälistön jäsen taas saattoi myydä itsensä orjaksi isännälle, joka elättäisi hänet.

Tärkeimmät orjamarkkinat pidettiin Deloksessa, Samoksessa, Khioksessa, Byzantionissa, Kyproksessa ja myös Attikassa. Orjien hinta vaihteli suuresti eri aikoina ja siihen vaikuttivat orjien ominaisuudet ja kyvyt. Suurin orjamäärä oli teollisuuden palveluksessa. Orjat elivät ahtaasti likaisissa leireissä ilman perheitään, jotta ei olisi jouduttu ruokkimaan ylimääräistä väkeä. Nämä orjat työskentelivät Attikassa Lauriumin kaivoksessa. Ateenassa orjatyövoimaa käytettiin laivojen lastaamiseen ja purkamiseen. Kaupungissa orjat hoitivat kaikki kotiin ja taloudenhoitoon kuuluvat työt. Platonin mukaan varakkaalla Ateenalaisella oli yleensä viisikymmentä orjaa kun keskitason Ateenalaisella orjia oli kymmenen.

Roomassa orjat kohtasivat jatkuvasti halveksuntaa ja pilkkaa, eikä heidän tilannettaan parantanut se, että monet heistä olivat joutuneet keskelle täysin vierasta kulttuuria. Iso osa orjista oli roomalaisten sotavankeja, mutta heidän joukossaan oli myös niitä, jotka roomalaisjoukkojen kanssa tekemisiin joutuneiden kansojen ja heimojen johtajat olivat myyneet orjiksi. Orjia tuli myös hylätyistä löytölapsista ja orjien jälkeläisistä. Orjien synnyttämät lapset olivat isäntien omaisuutta.

Yksityisten orjien ja valtion orjien väliset erot antiikin Kreikassa

Orjien asemassa ja elinolosuhteissa oli huomattaviakin eroja yksityisten ja valtion orjien välillä. Demostheneen mukaan kaksi orjaa saavutti pankkialalla korkean aseman, koska heidän isäntänsä oli ensin uskonut heille vaativia tehtäviä. Pankkivirkailijana toiminut Pasion oli niin erinomainen työntekijä ja liikemiesälyn omaava mies, että hänen isäntänsä vapautti hänet orjuudesta. Pasion pystyi myöhemmin käytössään olevien pääomien avulla tekemään valtiolle palveluksia. Tästä hyvästä hän sai kansalaisoikeudet, mikä  oli erittäin harvinaista orjana syntyneiden kohdalla. Tämä on esimerkki siitä, että kyvykkäät orjat saattoivat nousta kadehdittaviin asemiin. Myös valtio omisti orjia. Valtion orjista tunnetuimpia ovat kansankokouksen, neuvosten, tuomioistuinten ja eri viranomaisten palveluksessa olleet toimihenkilöt ja virkailijat. Valtion orjissa oli myöskin pyöveleitä (esimerkiksi palvelija, joka valmisti Sokrateelle myrkyn), kadunlakasijoita, drakhmoja lyövän rahapajan työläisiä sekä poliisimiehinä toimivia jousiampujia.

Kotiorjien asema Ateenassa vaikutti olleen juuri ja juuri siedettävä kun taas valtion orjat viettivät eräänlaista pikkuvirkamiehen elämää. He saivat asua missä itse halusivat, nauttia palkkaa ja solmia avioliiton kaltaisia suhteita. Monet kaupan ja teollisuuden palveluksessa toimivat orjat voivat itse valita asuinpaikkansa ja harjoittaa liiketoimintaa. Lain mukaan tuotto kuului isännälle, mutta usein isännät ymmärsivät, että oli edullisempaa kannustaa orjia yritteliäisyyteen luovuttamalla heille tietty voittoprosentti. Orjille kertyneet säästöt olivat isännän omaisuutta, mutta useimmiten isännät jättivät ne orjan käyttöön.

Teoriassa yksityisillä ja valtion orjilla ei ollut mitään oikeuksia. Lain mukaan he olivat esineitä, irtaimistoa, jota saattoi myydä, vuokrata ja pantata. He eivät olleet juridisia persoonia eivätkä voineet edes todistaa oikeudessa. Oikeuteen joutunut isäntä sen sijaan usein tarjosi orjiaan kidutettaviksi, jotta näiden todistus vahvistaisi hänen omat sanansa. Orjien yhdyselämällä ei ollut lainvoimaa ja siihen oli saatava isännän suostumus, jolle myös lapset kuuluivat. Karannut orja sai ankaran rangaistuksen ja hänet merkittiin polttoraudalla.

Rooman valtakunnan hyväosaiset orjat

Vaikka huomattava osa orjista teki raskasta pakkotyötä usein epäinhimillisissä oloissa, kaikki orjat eivät suinkaan eläneet kurjuudessa. Rikkaan roomalaisperheen kotiorjalla saattoi olla paremmat olot kuin köyhällä vapaalla kansalaisella. Historia tuntee useita tapauksia, joissa orjasta tuli isännän luottohenkilö, ystävä, uskottu ja neuvonantaja. Orja, josta tuli isännän oikea käsi sai usein tehdä päätöksiä hyvinkin itsenäisesti. Tällaisella orjalla oli enemmän vaikutusvaltaa kuin tavallisella vapaalla kansalaisella. Isännät antoivat kyvykkäille ja luotettaville orjille valtuudet hoitaa käytännön asioita oma-alotteisesti.

Keisari Augustus käytti orjia myös valtakuntansa hallinnossa. Koulutetut orjat muodostivat osan virkamieskoneistosta, joka pyöritti imperiumin byrokratian raskasta koneistoa. Seuraajat noudattivat Augustuksen esimerkkiä ja virkamiesorjista tuli perinne, jonka ansiosta älykkäät ja sivistyneet orjat saattoivat saavuttaa hyvinkin huomattavan aseman, sivistää itseään ja elää hyvää elämää. Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että antiikin Roomassa orjia kohdeltiin paremmin ja heillä oli paremmat mahdollisuudet parantaa omia elinolosuhteitaan kuin antiikin Kreikassa. Roomassa orjuus ei ollut sietämätöntä eikä se kestänyt ikuisesti.

Orjakapinat

Orjat kapinoivat aika ajoin. Kuuluisin kapinajohtaja oli Spartacus, joka johti ns. kolmatta orjasotaa vuosina 73-71 eKr. Capuan gladiaattorikoulusta valmistuneen Spartacuksen joukot löivät neljä Rooman armeijan legioonaa. Spartacuksen johtamaan kapinaan osallistui noin 7000 orjaa. Rooman rikkaimpana miehenä tunnettu Crassus ja Pompeius kukistivat orjakapinan Apulian taistelussa vuonna 71. Spartacus kuoli ja tuhansia orjia ristiinnaulittiin.

Orjien vapauttaminen

Ensimmäisen vuosisadan puolivälissä keisari Claudiuksen edikti määräsi, että isännän hylkäämät sairaat ja heikot orjat oli vapautettava. Hiukan myöhemmin keisari Nero antoi ediktin, jonka mukaan Rooman kaupunginprefektin oli vastaanotettava ja tutkittava orjien valitukset, jotka koskivat isäntien epäoikeudenmukaisuutta. Tähän määräykseen oli ollut vaikuttamassa Seneca, joka oli vaatinut orjille ihmisarvoa. Keisari Dominitianuksen aikana vuonna 83 annettu senaatin päätös kielsi orjien kastraation ja määräsi, että jos orjanomistajat olivat rikkoneet tätä määräystä heiltä tulisi takavarikoida puolet omaisuudesta. Toisella vuosisalla keisari Hadrianus kaksinkertaisti rangaistuksen. Hadrianus myös antoi senaatille kaksi säädöstä, joista heijastuu sama humaanisuus. Toinen säädös kielsi isäntää myymästä orjia parittajille ja gladiaattorien valmentajille. Se myös määräsi, että isäntien orjilleen antamat rangaistukset oli ennen niiden toimeenpanoa hyväksytettävä poliisipäälliköllä. Tämä humaanitäärinen kehitys saavutti huippunsa toisen vuosisadan puolivälissä Antonius Piuksen määräykseen, jonka mukaan pelkästään isännän antama surmaamismääräys oli rangaistava murhana.

Orjanomistajat jotka vielä käyttivät ruumiillista rangaistusta, tyytyivät antamaan syyllisille orjilleen selkäsaunan. Isännät huolehtivat orjistaan ja rakastivatkin heitä. He saattoivat jopa itkeä orjia kohdanneita onnettomuuksia tai kuolemaa. Orjat puolestaan pitivät hyvää isäntää suuressa arvossa.

Roomassa 100-luvun puolivälissä asunut kreikkalainen hämmästyi sitä yhdenvertaisuutta, joka siellä vallitsi orjien ja vapaiden välillä ja jotka hänen ihmetyksekseen ulottuivat jopa vaatetukseen. Orjat eivät ulkoisesti eronneet vapaasyntyisistä ja he pukeutuivat samalla tavalla kuin isäntänsä, paitsi silloin kun päälle puettiin virkamiehen tooga. Tämäkin on oiva esimerkki siitä, että Rooman valtakunta oli humaanimpi ja inhimillisempi suhtautumisessaan orjia kohtaan kuin antiikin Kreikkalainen yhteiskunta. Kerran vapaaksi päässyt entinen orja eli täysin tasavertaisena Rooman kansalaisten kanssa.

Niille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita lukemaan lisää elämästä antiikin Kreikassa ja Roomassa suosittelen luettavaksi Robert Flacelieren kirjaa Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa sekä Jerome Carcopinon kirjaa Sellaista oli elämä keisarien Roomassa.