”Sitten lähdin Pantheoniin. Olin odottanut siltä paljon enkä pettynyt. Se puhui, niin kuin vain roomalainen arkkitehtuuri voi puhua Rooman hengestä, oikeasta roomalaisesta hengestä. Mikä mahti, mikä ylevä suuruus, mikä voima. Otin vastaan ikään kuin uuden jumaluuden käsityksen Pantheonissa”.
-Helvi Hämäläinen, Päiväkirja 7. IV. 1955-
Hadrianuksen kauden tunnetuin luomus Pantheon on Rooman parhaiten säilynyt temppeli. Tämä ”kaikkien jumalien temppeli” on monien mielestä myös kaunein antiikin ajan rakennuksista ja siitä onkin tullut koko Rooman symboli.
Temppeli rakennettiin Agrippan rakennuttaman alkuperäisen Pantheonin paikalle vuosina 118-125 jKr. Uuden Pantheonin fasadissa esiintyy Agrippa edelleen rakentajana, koska keisari Hadrianuksen tapoihin ei kuulunut laittaa omaa nimeään näkyviin niihin rakennuksiin, jotka hän oli restauroinut. Hadrianus oli keisareista kaikkein vaatimattomin, sillä hän antoi hakkauttaa nimensä vain jumalaksi korotetulle Trajanukselle rakennuttamaansa temppeliin. Uuteen Pantheoniin siirrettiin alkuperäisen temppelin piirtokirjoitus: M(ARCUS) AGRIPPA, L(UCI) F(ILIUS), CO(N)S(UL) TERTIUM FECIT – ”Rakennutti Marcus (Vipsanius) Agrippa, Luciuksen poika, kolmesti konsuli”. Pronssikirjaimet ovat yhä jäljellä tässä piirtokirjoituksessa. Niiden alla on pidempi teksti pienemmillä kirjaimilla: nimet IMP(ERATOR) L(UCIUS) SEPTIMIUS SEVERUS ja IMP(ERATOR) CAES(AR) M(ARCUS) AURELIUS ANTONINUS, joka kertoo, että kyseessä on muisto Septimius Severuksen ja hänen poikansa Caracallan vuonna 202 jKr. teettämistä korjaustöistä.
Pantheonin julkisivun harjakattoa kannattelee kuusitoista monoliittipylvästä, joista eturivin takana olevat kaksi neljän pylvään ryhmää reunustavat korkeita syvennyksiä oviaukon kummallakin puolen. Näissä syvennyksissä on todennäköisesti ollut Augustusta ja Agrippaa esittävät veistokset. Kaikki pylväät eivät enää ole alkuperäisiä. Edestä katsoen vasemman sivun pylväät kaatuivat keskiajalla. Kulmaan siirrettiin 1600-luvun alkupuolellla pylväs Domitianuksen huvilasta Castelgandolfosta ja 1600-luvun puolivälissä tuotiin Neron kylpylästä kaksi vaaleanpunaista graniittipylvästä takarivin aukkoja täyttämään.
Paavi Urbanus VIII huolehti ensimmäisestä pylväänkorjaustyöstä. Syntyjään hän oli Maffeo Barberini, kotoisin Firenzestä. Samainen paavi antoi myöhemmin repiä pylväskäytävän sisäkaton pronssilaatat Pietarinkirkon pääalttarin rakennusaineiksi. Kaikkea pronssia ei kuitenkaan tarvittu alttaria varten, vaan siitä riitti metallia vielä 80 kanuunan valamiseen. Vuonna 663 Bysantin keisari oli syyllistynyt samaan riistoon kuin paavi Urbanus VIII. Keisari oli antanut poistaa kupolin ulkokattoa koristaneet pronssitiilet, jotka 700-luvulla korvattiin lyijyisillä.
Temppelin sisäänkäynnin pronssiovet ovat alkuperäiset ja todennäköisesti myös kivilattia on alkuperäinen. Kivilattian kuviot on tehty punaisesta porfyyristä, purppuranpunaisesta pavonazzetto-marmorista, keltaisesta numidialaisesta marmorista ja harmaasta graniitista.
Kun astutaan sisälle temppeliin huomio kiinnittyy ensimmäisenä uskomattoman kauniiseen kupoliin, maailman suurimpaan muuraamalla valmistettuun kupoliin, joka on todellinen arkkitehtuurin mestariteos kasettiupotuksineen. Temppelin ainoa valonlähde on kupolin keskellä oleva pyöreä aukko, joka halkaisijaltaan on n. 9 metriä. Se sijaitsee 43.3 metrin korkeudessa. Koska myös temppelin sisätila on halkaisijaltaan 43.3 metriä ja kupoli alkaa sen puolivälistä, sisään mahtuisi 43.3 metriä halkaisijaltaan oleva pallo. Tämä mittojen harmonia kuvastaa hyvin luonnon täydellisyyttä. Sadesäällä vesi putoaa sisälle avoimesta kattoaukosta.
Temppelin rakennustapa on nerokas. Sen sylinterinmuotoinen seinäosa, joka on paksuimmillaan 6 metriä, lepää 7.3 metriä leveällä ja 4.5 metriä syvällä kalkkikiviperustalla. Ulkoseinän kehyksistä näkee, että seinä jakautuu kolmeen osioon, joiden rakennusmateriaali kevenee ylöspäin mentäessä. Tiilistä seinän sisään tehdyt tukikaaret keventävät katon painoa. Kupoli on mahdollisimman kevyttä mutta lujaa vulkaanista kiviainesta.
Yksiselitteisen tarkat tiedot temppelin alkuperäisestä tarkoituksesta puuttuvat, mutta luultavasti siellä palvottiin kahtatoista Olympoksen pääjumalaa ja heidän taustallaan vaikuttavaa luontoäitiä. Poliittiselta tarkoitukseltaan temppelin on arveltu olevan Agrippan ja hänen taustallaan vaikuttavan Augustuksen ovela keino ujuttaa keisarinpalvonta myös Roomaan.
Temppelin säilymistä edesauttoi huomattavasti se, että Bysantin keisari Fokas lahjoitti sen paavi Bonifatius IV:lle kirkkorakennukseksi vieraillessaan Roomassa vuonna 608. Tämä korinttilainen pylväs on 13.6 metriä korkea ja se seisoo kuutionmuotoisella marmorisokkelilla. Sokkelin tiilistä tehty jalusta ei ollut aikoinaan esillä, vaan se paljastui vasta 1800-luvulla tehdyissä kaivauksissa. Pylvään huipulla oli keisaria esittävä kullattu patsas, joka katosi aika nopeasti. Itse pylväs on peräisin jostakin aiemmasta rakennuksesta mahdollisesti 100-luvulta. Pylvään jalustan keisaria ylistävässä tekstissä lukee: ”parhaan, lempeimmän ja hurskaimman” keisarin ja ”ainaisen imperatorin, jumalan kruunaaman triumfaattorin”,mutta todellisuudessa Fokas oli kuitenkin kaikkea muuta kuin lempeä. Hän nousi valtaan murhauttamalla edeltäjänsä ja tämän viisi lasta. Fokas kaapattiin vuonna 610. Häntä kidutettiin ja hänen raajansa hakattiin irti vartalosta. Myös kaikki Fokasta esittävät patsaat kaadettiin.
Vuonna 609 Pantheonista tuli S. Maria Ad Martyres kirkko. Sisäseinien syvennyksistä tuli kappeleita ja päätysyvennykseen rakennettiin alttari. Vuosisatojen kuluessa Pantheon sai myös kaksi kellotornia. Nämä Gian Lorenzo Berninin suunnittelemat kellotornit sijaitsivat harjakaton molemmilla sivuilla. Nämä paljon parjatut ”Berninin aasinkorvat” poistettiin vuonna 1883.
Pantheonissa on myös monia Italian historian merkkihenkilöiden hautoja. Kuuluisin näistä haudoista lienee vuonna 1520 kuolleen taiteilija Rafaelin. Hänen maalliset jäännöksensä on sijoitettu lasin takana olevaan marmorisargofagiin. Rafael oli itse valinnut Pantheonin hautapaikakseen. Vuonna 1833 Rafaelin hauta avattiin ja todettiin, että luut todella olivat siellä. Ne asetettiin antiikkiseen sarkofagiin, johon lisättiin Rafaelin aikalaisen, humanisti Pietro Bembon runo maalarista: ILLE HIC EST RAPHAEL, TIMUIT QUO SOSPITE VINCI RERUM MAGNA PARENS ET MORIENTE MORI – Tässä on Rafael. Hänen eläessään kaikkeuden suuri äiti (Luonto) pelkäsi häviävänsä hänelle, ja hänen kuollessaan pelkäsi itsekin kuolevansa.
”Antiikin Rooma on meille etupäässä keisariajan Rooma. Keisariajan jaloin muistomerkki on Pantheon, jossa voimme katsoa keskittyvän kaiken, mikä roomalaisuudessa on arvokkainta ja kauneinta: asiallisuus, rakenteen orgaanisuus, sisällyksen suuruus ja korkeus, kokonaisuuden rauhallinen sulkeutuneisuus. Se on symboli, joka on pelkkää realismia, mutta realismia, joka on kohonnut ylevään suuruuteen. Enemmän kuin mikään muu antiikkisen Rooman rakennus ansaitsee Pantheon tarkkaavaisuutemme ja kunnioituksemme”.
-Onni Okkonen, Italian Taidekaupunkeja, 1925-
Lähteet:
Pekka Tuomisto: Kävelyretkiä Antiikin Roomassa, 2006, Tammi
Rooma Kirjailijan Kaupunki, Toimittanut Liisa Suvikumpu, 2004
Antiikin Historia ja Kulttuuri 