Aleksanteri kuoli ollessaan valtavan imperiumin hallitsija. Hänen valtakuntansa ulottui Euroopasta Intian niemimaalle. Aleksanterin valtakunta hajosi diadokien aikana, mutta hänen valloituksillaan oli pitkäaikaisia kulttuurisia vaikutuksia. Hän uskoi kulttuurin ja hallinnon tarkoittavan kreikkalaistyylisiä kaupunkeja. Aleksanteri Suuri halusi turvata valtakuntansa ja hän rakensi siirtokuntia sotaretkiensä aikana. Hän uskoi kulttuurin ja hallinnon tarkoittavan kreikkalaistyylisiä kaupunkeja. Ympäri Aasiaa on seitsemänkymmentä paikkaa, joiden väitetään olevan Aleksanterin perustamia ja joista monet kantavat hänen nimeään, kuten Aleksandria Egyptissä, Iskenderun Turkissa, Iskandarija Irakissa ja Induksen Aleksandria (Aleksandria Bukefalos) Pakistanissa. Nämä saattavat olla Aleksanterin pysyvin perintö maailmalle. Näiden kaupunkien ja hovinsa avulla Aleksanteri esitteli kreikan kieltä ja tapoja aasialaisille. Monilla Aleksanterin valtakunnan alueilla hellenistinen kulttuuri kukoisti ja vaikutti taiteeseen, arkkitehtuuriin, uskontoon ja filosofiaan. Kreikan kielestä tuli sivistyneen maailman yleiskieli, jota opettelivat kaikki, jotka halusivat menestyä. Roomalaiset käyttivät sitä älyllisissä keskusteluissa, sitä käytettiin myös indokreikkalaisissa piirtokirjoituksissa sekä heprealaisissa uskonnollisissa teksteissä.
Ihminen, joka saavutti niin paljon, niin nopeasti ja niin nuorena kuin Aleksanteri, toimi innoittajana ja inspiraationa muille eteenpäin pyrkiville yksilöille. Nämä yrittivät jäljitellä hänen saavutuksiaan ja käyttää todellisia tai kuviteltuja yhteyksiä suurmieheen oman kunnianhimonsa toteuttamiseksi. Diadokit ymmärsivät miten tärkeää oli osoittaa se, että heillä oli yhteys Aleksanteriin. Perdiccas ryhtyi toimenpiteisiin tullakseen sijaishallitsijaksi, jolloin hän hallitsisi Aleksanterin virallisten perijöiden puolesta. Ptolemaios taas otti haltuunsa Aleksanterin ruumiin ja sen sijaan, että olisi lähettänyt sen Siwaan kuten oli sovittu, hän laittoikin sen esille Memfisiin ja sitten Aleksandriaan, missä se oli nähtävillä vielä 300 vuotta myöhemmin. Itselleen luomissa valtakunnissa seuraajat löivät rahoja, joissa heidät oli kuvattu Aleksanterin näköisinä.
Erityisesti roomalaiset ihailivat Aleksanteria ja monet halusivat tulla yhdistetyiksi häneen. Julius Caesarin sanotaan itkeneen nähdessään Aleksanterin patsaan ja sanoneen, ettei hän ole edes alkua pidemmällä verrattuna Aleksanteriin. Pompeius Suuri pukeutui Aleksanterin viittaan ja Augustus taas matkusti Aleksandriaan laskemaan seppeleen Aleksanterin arkulle. Myöhemmin keisari Caligula otti Aleksanterin haarniskan tämän haudasta ja pukeutui siihen.
Nykyajan historioitsijat suhtautuvat Aleksanteri Suureen vaihtelevasti. Aleksanterin persoonaa ei voida koskaan täysin ymmärtää, koska saatavilla oleva tieto ei pysty vastaamaan moniin kysymyksiin joita herää jopa silloin kun hänen elämäänsä tarkastellaan vain pintapuolisesti. Ensisijaiset lähteet joiden kirjoittajat tunsivat Aleksanterin ja jotka keräsivät tietoa aikalaisilta, ovat muutamaa katkelmaa lukuunottamatta kadonneet. Aleksanterin aikalaiset, joiden tiedetään kirjoittaneen tekstejä hänen elämästään ovat Kallisthenes, Ptolemaios, Aristobulos, Nearkhos ja Onesikritos. Vaikutteita antaneita tekstejä ovat kirjoittaneet myös Kleitarkhos ja Timagenes. Näiden lisäksi on olemassa viisi lähdettä, jotka ovat säilyneet ja jotka perustuvat alkuperäislähteisiin eli Arrianoksen, Curtius Rufuksen, Plutarkhoksen, Diodoros Sisilialaisen ja Justinianuksen tekstit.
Arrianos kirjoitti Aleksanterin historian 100-luvun ensimmäisellä puoliskolla jKr. Hänen kirjoittamaansa historiaa pidetään usein kaikkein luotettavimpana kuvauksena Aleksanterista, koska hän käytti lähteinään Ptolemaioksen ja Aristobuloksen aikalaislähteitä. Arrianoksen tyyli oli pikkutarkka ja johdonmukainen ja tämä seikka on tehnyt hänestä arvostetun oppineiden keskuudessa. Diodoros Sisilialainen kirjoitti teoksensa ensimmäisen vuosisadan lopulla jKr. Hän käytti lähteenään Kleitarkhosta, joka oli koonnut ensi käden lähteisiin perustuvia muistiinpanoja Aleksanterista vuoden 300 eKr. tienoilla. Diodorosta pidetään usein aikaisempien historioitsijoiden kritiikittömänä kokoajana, vaikka tämä arvio hänestä saattaa olla hieman liioiteltu. Myös Plutarkhos käytti Aleksanterin elämä-teoksessaan lähteenään Kleitarkhosta sekä joitakin muita lähteitä. Teos on elämäkerta, jossa esiintyy moralisoivia asenteita ja anekdootteja. Tästä huolimatta sekä Plutarkhos että Diodoros ovat hyviä tasapainottajia Arrianoksen siistille ja varmalle historiankirjoitukselle. Justinuksen noin vuonna 200 jKr. kirjoitettu Pompeius Troguksen yleisen historian tiivistelmä on lyhennelmä aikaisemmasta Pompeius Troguksen historian yleisesityksestä. Se näyttää perustuvan samaan perinteeseen, josta Diodoros ja Plutarkhos lainaavat. Curtius Rufus oli reettori, joka kirjoitti Aleksanterin historian kymmenessä kirjassa 50-luvulla jKr. roomalaisille lukijoille. Curtiuksen teos perustuu osin Kleitarkhoksen teokseen. Sen kaksi ensimmäistä osaa eivät ole säilyneet ja muistakin teoksista puuttuu osia. Curtius Rufus ei ollut kriittinen historioitsija. Hän haluaa viihdyttää lukijoitaan ja kiinnittää huomiota Aleksanterin persoonallisuuteen, muokkaa, jättää pois ja sivuuttaa kronologiaa. Hän ei kuitenkaan sepitä tarinoita paitsi kertomukseen lisättyjen puheiden ja kirjeiden kohdalla. Nämä kirjoittajat käyttävät ja arvioivat eri lähteitä eri tavoin ja tietyt kohdat ovat epävarmoja, joten nämä historiateokset antavat vaihtelevan kuvan Aleksanterin elämästä. Tarina tai perinne, jota kirjoittaja yrittää välittää tai jatkaa, sekä hänen kirjoituksensa lajityyppi vaikuttavat tekstiin ja kaikki olemassa olevat lähteet sisältävät jonkin verran uudelleen kerrontaa ja osittain myös silkkaa fantasiaa.
Aleksanterin henkilöön kohdistunut ihailu sai alkunsa jo hänen eläessään. Hänestä kerrottiin myyttejä ja tarinoita, jotka hänen hovinsa oli laittanut liikkeelle. Aleksanterin esimerkiksi kerrotaan olleen myyttisten amatsonien kuningattaren rakastaja. Eksoottiset ja värikkäät tilanteet, mahtavat taistelut, hänen miestensä kestävyys ja sitkeys tuhansien kilometrien päässä kotoa, hoviskandaalit sekä kapinat ja salaliitot hänen hallintonsa lopussa. Nämä kaikki ovat olleet hedelmällinen kasvualusta legendoille ja myytyille vuosisatojen ajan.
Aleksanteri on ollut kautta Euroopan legendaarinen sankari, joka esiintyy monessa kansansadussa Kreikassa ja muualla. Muutamia vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen kirjoitettiin tai toimitettiin Aleksanteria käsittelevistä kertomuksista romanttinen kertomus. Tätä tekstiä toimitettiin ja laajennettiin koko antiikin ajan ja keskiajalla. Myöhäisantiikin aikaan siitä tehtiin latinan- ja syyriankieliset käännökset. Näistä kehitettiin versioita kaikille Euroopan ja Lähi-Idän pääkielille ja se oli esimodernin ajan luetuimpia kirjoja. Samalla tavoin kuin häntä edeltäneet akhaimenidikuninkaat, Aleksanteri mainitaan Raamatussa. Danielin kirjan profetiassa viitataan kreikan kuninkaaseen, joka alistaa meedialaiset ja persialaiset ja jonka kuningaskunta hajoaa neljäksi. Myös ensimmäisessä Makkabealaisten kirjassa on lyhyt kuvaus hänen elämästään.
Aleksanteri on sankari myös suuressa osassa Lounais- ja Keski-Aasiaa ja hänet tunnetaan nimellä Iskander tai Iskander Zulkarnain. Zarathustralaiset tuntevat hänet ”kirottuna Aleksanterina”, heidän valtakuntansa valloittajana ja Persepoliksen tuhoajana. Firdausin Shahnama, joka on yksi vanhimmista modernilla persialla kirjoitetuista kirjoista, on eeppinen runoelma, joka on kirjoitettu noin vuonna 1000 jKr. Siinä Aleksanterin tarina noudattelee Iranin myyttistä ja hänen sanotaan olevan Persian kuninkaan ja roomalaiskuningas Filippoksen tyttären poika. Hänet on mahdollisesti kuvattu Koraanissa nimellä ”kaksisarvinen”, vaikka tästä on kiistelty kauan. Iskandarnama yhdistelee persialaista traditiota makedonialaiskuninkaasta ja Romanttinen kertomus Aleksanterista-teoksen tarinoita.
Aleksanteri Suuri on ollut esillä jatkuvasti kulttuurissa ja kirjallisuudessa aina meidän päiviimme saakka. Hän on inspiroinut taidetta ja kuvanveistoa vuosisatojen ajan. Monet nykyajan romaanit, musiikki, Hollywood elokuvat, televisio-ohjelmat ja tietokonepelit käsittelevät Aleksanteria. Hänen kykynsä lumota ja hämmentää ei näytä heikkenevän. Aleksanteri Suuren nimi elää yhä.
”Aleksanteri kuoli 114. olympiadin aikana…Hän eli 32 vuotta ja 8 kuukautta, hallitsi 12 vuotta ja 8 kuukautta. Hän oli vartaloltaan hyvin kaunis, nautti vaivannäöstä, oli erittäin terävä-älyinen ja rohkea, rajattoman kunnianhimoinen, valmis käymään vaaroihin ja hän kunnioitti uskonnollisia määräyksiä enemmän kuin kukaan”…”Joka haluaa häntä parjata, ajatelkoon kuka hän oli ja millaisen inhimillisen onnen hän oli saavuttanut, hän joka on päässyt kiistatta kahden mantereen kuninkaaksi ja jonka nimeä on juhlittu maan kaikissa kulmissa”
-Arrianos-
Antiikin Historia ja Kulttuuri 