Markku Kailaheimo: Kummitustarinoita Antiikista I-II

Vieraileva kirjoittaja – vierailevankirjoittajan blogikirjoitus

Markku Kailaheimo: Kummitustarinoita Antiikista I-II

I Athenodoroksen kummitustalo

Eräs Plinius nuoremman (n. 60-114) kirje sisältää kolme kummituskertomusta, joissa yhden kokijana on stoalainen filosofi Athenodoros Tarsoslainen (Kananalainen). Samantyyppisen tarinan on kertonut myös Lukianos (n.120-180) ja haamu ilmestyi pythagoralaiselle Arignotokselle, josta ei ole muuta tietoa ja saattaakin olla satiirikon kirjallinen luomus. Myös Plutarkhoksen (n. 45-120) rinnakkaiselämäkerroissa puhutaan haamusta, joka ilmestyi Brutukselle kahteenkin kertaan. Tämän ehkä tunnetuimman tarinan lisäksi haamun ilmestymisestä Brutukselle ovat kirjoittaneet enemmän tai vähemmän Plutarkhoksesta poiketen Tiberiuksen (42 eaa.- 37 jaa.) aikalainen Valerius Maximus sekä Lucius Annaeus Florus (n. 70-130). Tarkastelen Athenodoroksen ja Brutuksen ”kummitusjuttuja” tässä esseeparissa kumpaakin omassa esseessään. Aloitan Athenodoroksesta, jonka kertomusta lopussa tulkitsen soveltaen siihen stoalaista filosofisen harjoituksen metodia. Toisen esseen lopussa vielä vertailen molempia tarinoita keskenään.

1. Athenodoroksen kummitustalo

Plinius nuoremman kertomus on kokonaisuudessaan seuraavanlainen:

”Seuraava kuulemani tapaus on ehkä vielä kauheampi ja vähintään yhtä kummallinen. Ateenassa oli talo, suuri ja tilava, mutta pahamaineinen ja kammottava. Yön hiljaisuudessa saattoi kuulua raudan kolinaa, ja jos terästi korviaan, erotti kahleiden kalinaa ensin kauempaa ja sitten aivan läheltä. Pian ilmestyi haamu, laiha ja likainen vanhus, parta roikkuen ja tukka pörrössä. Sen jaloissa ja käsissä kalisivat kahleet. Talon asukkaat viettivät kolkkoja, hirveitä öitä unettomina ja peloissaan. Valvomisesta seurasi sairautta, ja lisääntyvä kauhu aiheutti jo erään asukkaan kuolemankin. Sillä vaikka haamu oli poissa, sen kuva häilyi päivälläkin silmien edessä; pelko säilyi silloinkin kun sen aiheuttajaa ei näkynyt. Talo hylättiin ja jätettiin autiona kummituksen haltuun. Siihen kiinnitettiin kuitenkin ilmoitus siltä varalta, että joku ostaisi tai vuokraisi sen tuntematta kauheaa salaisuutta.

Ateenaan saapui sitten filosofi Athenodoros. Hän luki ilmoituksen ja halpa hinta herätti hänen epäilyksensä. Kyseltyään syytä hän sai selville kaiken. Siitä huolimatta – tai pikemmin juuri sen vuoksi – hän vuokrasi talon. Illan suussa hän käski valmistaa itselleen vuoteen talon etuosaan, pyysi tuomaan kirjoitusvälineet ja lyhdyn ja lähetti kaikki palvelijansa talon sisäosiin. Itse hän keskittyi kokonaan kirjoitustyöhön, niin ettei toimettomana antaisi kuulemiensa kummitusjuttujen ja turhan pelon nousta mieleensä.

Aluksi vallitsi tavanomainen öinen hiljaisuus. Sitten kuului raudan kolinaa ja kahleiden liikuttelua. Athenodoros ei kohottanut katsettaan eikä hellittänyt kirjoituspuikosta, vaan karaisi mielensä eikä ollut kuulevinaan. Sitten kolina yltyi, se läheni, kuului jo kynnykseltä, sitten jo sisältä huoneesta. Athenodoros katsahti taakseen, näki aaveen ja tunsi sen samaksi josta hänelle oli kerrottu. Haamu seisoi paikallaan ja viittoi sormellaan aivan kuin kutsuen häntä luokseen. Hän puolestaan antoi kädellään merkin, että haamu odottaisi vähän, ja kumartui taas kirjoittamaan tauluihinsa. Hänen kirjoittaessaan kummitus kalisutti kahleitaan hänen päänsä päällä. Hän katsoi uudestaan taakseen ja huomasi, että haamu viittoili kuten äsken. Viipymättä hän otti lyhdyn ja seurasi kummitusta. Se kulki hitain askelin aivan kuin kahleet olisivat olleet raskaat. Käännyttyään talon sisältä pihalle se jätti seuralaisensa ja hävisi. Athenodoros keräsi ruohoja ja lehtiä ja merkitsi niillä paikan.

Seuraavana päivänä hän meni kaupungin viranomaisten luo pyytämään, että he kaivattaisivat tuon paikan. Siitä löytyi luita ja niiden seasta kahleita. Pitkän ajan kuluessa ruumis oli lahonnut maassa, niin että vain paljaat ja syöpyneet luut olivat jääneet kahleisiin. Ne koottiin ja haudattiin viranomaisten toimesta. Kun vainaja oli asianmukaisesti haudattu, ei talossa enää kummitellut.”
(Suom. Marja Itkonen-Kaila työryhmineen)

Lukianoksen tarinassa haamu pelottelee Arignotosta Korintissa sijainneessa talossa muuttumalla ensin koiraksi, sitten häräksi ja leijonaksi. Arignotos manaa haamun egyptiläisellä loitsulla ja lopussa haamu saa samanlaisen hautauksen kuin Pliniuksenkin kertomuksessa.

2. Unohdettu keskistoalainen filosofi

Athenodoros Tarsoslaista (74eaa.-7jaa.) – kuten Brutustakaan – ei yleensä mainita filosofian historioissa. Tämä on suoraa heijastusta siitä, ettei hänen omia kirjoituksiaan ole säilynyt ja myös muissa antiikin lähteissä hänestä on kirjoitettu hyvin vähän. Athenodoroksen kerrotaan syntyneen Kananassa, lähellä Tarsosta Kilikian pääkaupunkia ja olleen keskistoalaisen filosofin ja tiedemiehen Poseidonioksen (135 – 51 eaa.) oppilas. Historioitsija ja maantieteilijä Strabon (n. 63 eaa.-24 jaa.) kertoo Geografia-teoksessaan, että Poseidonios matkusteli paljon ja oli erityisesti kiinnostunut vuorovesien virtauksista. Strabon antaa ymmärtää, että myös Athenodoros olisi ollut mukana ainakin näissä vuorovettä koskevissa tutkimuksissa – voisi ehkä sanoa hänen olleen eräänlainen tutkimusassistentti. Strabon itse käytti näitä heidän tietojaan omassa teoksessaan. Peräti kolmen vuosikymmenen ajan n. 44-15 eaa. Athenedoros toimi myös Octavianuksen – keisari Augustuksen (63 eaa.-16 jaa.) – opettajana. Tosin keisariutta tuosta ajasta oli yksitoista vuotta alkaen 27 eaa. Strabon kertoo tästä opettajuudesta, mutta esimerkiksi historioitsija Suetonius ( 70-n.130) Rooman keisarien elämäkertoja-teoksensa Augustus-elämäkerrassa mainitsee vain toisen stoalaisen, Areios Didymoksen (1. vuosisadan loppu eaa.). Noin vuonna 15 eaa. Athenodoros sai vapautuksen keisarin palveluksesta ja palasi Tarsokseen, jossa otti tehtäväkseen paikallishallinnon uudistamisen ja tervehdyttämisen. Viimeisinä elinvuosinaan hän ehti vielä olla tulevan keisari Claudiuksen (10 eaa.-54 jaa.) opettaja tämän lapsuudessa n. 2 jaa. lähtien.

En kykene arvioimaan millainen vaikutus Poseidonioksen opeilla oli Athenodorokseen, mutta joidenkin mutkien kautta siitä voi tehdä varovaisia päätelmiä, koskien velvollisuuteen liittyvää filosofista pohdiskelua. Vuoteen 44 eaa. – joka jo sinällään on dramaattinen Octavianuksen astuessa näyttämölle murhatun Julius Caesarin (100-44 eaa.) perillisenä Athenodoros palveluksessaan – ajoittuu Ciceron (106-43 eaa.) ystävälleen Atticukselle (110-32 eaa.) marraskuussa lähettämä kirje, jossa Cicero kirjoittaa:

”Att.16,11,4:

Nyt tuoreempaan kirjeeseesi. Olen kahdessa kirjassa käsitellyt Velvollisuuksia koskevan aiheen [ta peri tou Kathekontos], niin pitkälle kuin Panaitios on aihetta käsitellyt. Hänen teoksensa käsittää kolme kirjaa. Hän on jakanut aluksi velvollisuuksien tutkimisen kolmeen osaan: 1) kun pohdimme onko jokin jaloa vai häpeällistä 2) onko jokin hyödyllistä vai epähyödyllistä 3) ja miten on ratkaistava kun nämä näyttävät olevan ristiriidassa, kuten Reguluksen tapauksessa: on jaloa palata mutta hyödyllistä jäädä. Panaitios käsittelee hienosti kaksi ensimmäistä osaa, kolmannesta hän lupaa kirjoittaa tuonnempana muttei koskaan kirjoittanut. Siihen aiheeseen tarttui Poseidonios. Minä olen sekä antanut hakea hänen kirjansa että kirjoittanut Athenodoros Calvukselle, että hän lähettäisi yhteenvedon [ta kefalaia] minulle. Odotan sitä nyt. Toivoisin, että kannustaisit ja pyytäisit häntä lähettämään sen mahdollisimman pian. Siinä käsitellään ”olosuhteista riippuvaa velvollisuutta” [peri tou kata peristasin kathekontos]. —”
(Suom. Veli-Matti Rissanen)

Heti perään Cicero ehättää kirjoittamaan uudestaan, kertoen jo saaneensa Athenodorokselta ”oikein mainion tiivistelmän [hypomnema]”. Hänen oma teoksensa De officiis (Velvollisuuksista) ilmestyi jo samana vuonna. Teos noudattelee Ciceron kirjeessään kertomaa suunnitelmaa, mutta loppuosasta johon hän juuri tarvitsi lisälähteeksi Athenodoroksen yhteenvetoa, hän kirjan eräässä kohdassa toteaa:

”Tämän häneltä käsittelemättä jääneen osan minä siis tulen täydentämään ilman mitään apua, omin neuvoin. Sitten Panaitioksen ei näet tästä aiheesta ole esitetty mitään, ei ainakaan minun käsiini ole osunut, minkä voisin hyväksyä.”
(Suom. Marja Itkonen-Kaila)

Näin on luonnollista, ettei Athenodorostakaan epäsuorana lähteenä mainita. Vaikka Cicero joskus viittaileekin Poseidoniokseen, jää epäselväksi mikä on kenenkin sanomaa. Tuosta Poseidonioksen teoksesta on kuitenkin säilynyt eräs ajatus, jonka Diogenes Laertios (n. 2. vuosisata) on sisällyttänyt stoalaisuutta käsittelevään lukuuun teoksessaan Merkittävien filosofien elämät ja opit. Siinä todetaan Poseidonioksen Velvollisuuksista-teoksessaan yhtyvän muiden stoalaisten käsitykseen, ”että viisas rukoilee ja pyytää jumalilta hyviä asioita.” Seneca (n. 4 eaa-65 jaa.) taas on poiminut Kirjeissään Luciliukselle 10. kirjeeseen samansisältöisen ajatuslainan Athenodorokselta: ”Tiedä olevasi kaikista pyyteistä vapaa sitten, kun yllät siihen, että pyydät jumalalta vain sellaista, mitä voit pyytää kaikkien kuullen.” Diogenes Laertioksen teoksesta löytyy vielä ajatus, joka on yhteinen Poseidoniokselle ja Athenodorokselle, se koskee ennustamista: ”He (stoalaiset) esittävät eräiden tulosten osoittavan, että ennustaminen on todellinen taito.”

Palaan vielä Ciceron Velvollisuuksista-teoksen kolmanteen kysymykseen. Siinä pohditaan hyveen ja hyödyn suhdetta Antipatros Tarsoslaisen (k. 129 eaa.) ja Diogenes Babylonialaisen (240-152 eaa.) välisenä dialogina. Kysymyksessä, onko kauppiaan kerrottava kaikki ostajalle, Cicero asettuu Antipatroksen kannalle jonka mielestä ”on avoimesti esitettävä kaikki seikat, niin ettei ostaja jää tietämättömäksi mistään mikä on myyjän tiedossa.” Tarvitsee vain asettaa ostajan paikalle aiemmin siteerattu jumala, jolle esitettiin pyyntöjä, niin on selvää että rehellisyyden tulee aina mennä epärehellisyyden edelle. Ainakin rehellisyysvaatimus siis toistuu – vaikkakin välittyneemmässä muodossa.

Ennen kuin teen ajallista hyppäystä eteenpäin, siirryn tarkastelemaan Athenodoroksen itsensä esittämiä ns. itsellisiä – edelleenkin vain muutaman lauseen mittaisia, ajatuskulkuja, joita Seneca on referoinut Mielentyyneydestä-teokseensa (De tranquillitate animi). Ensin yksi irrallisempi sitaatti. Tarkastellessaan miten meidän tulisi tarkoin harkita, ketkä todella ovat ystävyytemme arvoisia, Seneca viittaa Athenodorokseen: ”Athenodoros sanoo ettei hän mene edes aterioimaan henkilön kanssa, joka ei ole ensinkään kiitollinen hänelle siitä, että hän niin tekee.” Tämän jälkeen Seneca jatkaa: ”Otaksun sinun ymmärtävän että hän olisi vielä haluttomampi menemään niiden luo, jotka korvaavat ystäviensä palveluksia kutsumalla heidät pöytäänsä (—) Jos poistat todistajat ja katselijat, heitä ei huvita aterioiminen yksinään.” Tässäkin toistuu sama moite ihmisten epärehellisyydestä johon aiemmatkin sitaatit liittyvät: jos kukaan, jumalat tai ihminen ei ole näkemässä tai kuulemassa, me toimimme heti vilpillisesti. Teoksen toisessa kohdassa Seneca esittää kysymyksen, miten tulisi taistella tylsistymistä ja turhautumista vastaan. Neuvo löytyy taas Athenodorokselta: ”Parasta olisi, kuten Athenodoros sanoo, pysytellä käytännöllisissä tehtävissä, hoitaa julkisia asioita ja täyttää kansalaisvelvollisuutensa.” Senecan esitys jatkuu vielä myöhemmin lainausmerkkeihin pannulla pidemmällä puheenvuorolla, mutta siitä ei voi varmaksi sanoa kenen puhetta se on. Todennäköisesti se on hyvin vapaata referaattia. Senecan ohjenuora, että julkisesta elämästä tulisi siirtyä vähitellen pois, päättyy usein siteerattuun toteamukseen: ”Hyvin vanha mies ei useinkaan voi todistaa eläneensä kauan muuten kuin mainitsemalla ikänsä.” Athenodoroksen neuvo pysyttäytyä ja keskittyä olennaiseen, näyttää Senecalta tyystin unohtuneen kun hän jakson päätteeksi omana käsityksenään toteaa: ”Minusta, rakas Serenus, näyttää Athenodoros alistuneen liiaksi ajan vaiheisiin, vetäytyneen syrjään liian varhain.” Tuntuu kuin Seneca ei olisi täysin selvillä aiemmin eläneen Athenodoroksen henkilöhistoriasta. Kun tämä n. 16 eaa. esitti Augustukselle pyyntönsä vapautua tehtävästään, hän oli jo liki 60-vuotias.

3. Athenodoros ja Augustus

Nyt onkin jo paikallaan tehdä tuo aikaharppaus ja tuoda esille Plutarkhoksen Moralia-teoksen ”Roomalaisten sanontoja” osaston kirjoitelma:

”Filosofi Athenodoros anoi vanhan ikänsä vuoksi, että hänet päästettäisiin menemään ja hänen sallittaisiin palata kotiinsa, ja Augustus myöntyi hänen pyyntöönsä. Mutta kun Athenodoros poistuessaan tämän luota sanoi: ”Aina kun vihastut, Caesar, älä sano tai tee mitään ennen kuin olet toistanut mielessäsi kaksikymmentäneljä aakkosta”, Augustus tarttui hänen käteensä ja totesi: ”Tarvitsen yhä sinun läsnäoloasi täällä”, ja pidätteli häntä kokonaisen vuoden lausuen: ”Hiljaisuuden tuottamaan palkkioon ei liity riskiä.””
(Suom. Antti T. Oikarinen)

Tuon lisävuoden päätyttyä Athenodoros siis palasi Tarsokseen. Kun Claudius syntyi 10 eaa. niin voisipa sanoa, että hän siirtyi viisikymppisen Augustuksen opettajasta lapsenkaitsijaksi. Senecan kohdalla ihmetyttää – niin puhutteleva kuin Plutarkhoksen anekdootti onkin – ettei hän ole käyttänyt sitä Suuttumuksesta-tutkielmassaan (De ira), jossa juuri pohditaan miten vihastuminen saada aisoihin. Hän kylläkin ylistää Augustusta ja sanoo tämän olleen parjaajaansa historioitsija Timagenesta (n. 100-luku eaa.) kohtaan pitkämielinen. Viivytys on Senacankin mielestä parasta vastalääkettä suuttumukselle: ”Suuttumuksen ensimmäiset pyrkimykset ovat raskaita, mutta se lakkaa joutuessaan odottamaan.”

Ehkä jotain Augustuksen henkisestä kehittymisestä näyttäisi osoittavan seuraava anekdootti historioitsija Dion Kassiokselta (155-235):

”- Eräänä päivänä Athenodoros tuli Augustuksen huoneeseen verhotussa kantotuolissa, sellaisessa jossa naisia kuljetetaan, astui sieltä ulos miekka kädessä ja huusi: ”Etkö pelkää että joku voi tulla tällä tavalla sisään ja tappaa sinut?” Augustus ei lainkaan vihastunut vaan kiitti häntä tästä huomautuksesta.”
(Suom. Arto Kivimäki)

Tässä näyttäisi olevan kysymys samantapaisesta varovaisuudesta ja epäluulosta, josta Athenodoros puhui aterioimaan menon yhteydessä. Vaikka Augustus ei tuossa ”lainkaan vihastunut” on myös todettava, että hänen toimintaansa – niin keisarina kuin sitä ennen – sisältyi paljon juonittelua, häikäilemättömyyttä ja verenvuodatusta, joista Suetonius antaa runsaasti esimerkkejä. Niinpä, jos Athenodoros yllättikin kantotuolitempullaan, erikoinen on myös Augustuksen seuraava menettely. Athenodoroksen osoittautuessa Plutarkhoksen ja Dion Kassioksen anekdoottien valossa hyvinkin rohkeaksi ja suorastaan rämäpäiseksi opettajaksi, Suetonius on sijoittanut Claudius-elämäkertaansa kirjelainan, jossa isoisä-Augustus kirjoittaa isoäiti-Livialle näin:

”Kutsun tietysti sinun poissaollessasi nuoren Tiberiuksen aterialle joka päivä, niin ettei hän joudu aterioimaan vain ystäviensä Sulpiciuksen ja Athenodoroksen kanssa. Haluaisin hänen valitsevan huolellisemmin eikä niin kevytmielisesti jonkun, jota hän voisi jäljitellä liikkeissään, käyttäytymisessään ja kävelytavassaan.”
(Suom. J.A. Hollo)

Augustus, joka pidätteli Athenodorosta neuvonantajanaan yhden lisävuoden, ei nyt pitänytkään tämän seuraa sopivana Claudiukselle, jonka pahaa aavistellen arveli eräänä päivänä vielä kohoavan samaan asemaan kuin hän itse. Hienovaraisten kiertoilmausten selvä ja painokas viesti on, että näiden ”ystävien” seura oli epämiehekästä Claudiukselle. Sulpicius Flavuksesta ei tiedetä muuta kuin että hän yhdessä historioitsija Titus Liviuksen (59 eaa.-17 jaa.) kanssa opasti ja innosti Claudiusta historian kirjoittamiseen, missä tämä sitten kunnostautuikin.

Kun Athenodoroksen ja Augustuksen opettaja-oppilassuhteesta ei antiikin lähteissä ole mainintoja muutamaa anekdoottia enempää, on tässä syytä tuoda vielä esille eräs loppunäytös, joka näyteltiin ”jumalten pidoissa” liki 400 vuotta myöhemmin. Viimeiseksi pakanakeisariksi kutsuttu Julianus (331-363) – lisänimeltään ”Apostata”, oli suuri kirjallisuuden, filosofian ja retoriikan ystävä ja hänen menippolaistyyliseen Saturnia-satiiriinsa sisältyy teksti, joka tunnetaan nimellä ”Caesares”. Siinä jumalat – keisarithan muuttuivat kuoltuaan jumaliksi – ovat kokoontuneet muistelemaan saavutuksiaan. Kerskailtuaan ensin voittamistaan taisteluista – mukaan lukien Brutuksen ja Cassuiksen kukistaminen – Augustus hieman vakavoituu ja valaisee suhdettaan filosofiaan:

”Olin niin hyväntahtoinen filosofian johdatusta kohtaan, että siedin jopa Athenodoroksen suoraa puhetta, ja sen sijaan, että olisin suuttunut siitä, iloitsin siitä ja kunnioitin miestä opettajanani, tai pikemminkin aivan kuin hän olisi ollut oma isäni. Areiosta pidin ystävänäni ja seuralaisenani, ja lyhyesti sanottuna en koskaan syyllistynyt mihinkään loukkaukseen filosofiaa vastaan.”
(Suom. Antti T. Oikarinen)

Vaikka kyseessä onkin filosofiasta innostuneen ja parran kasvattaneen keisarin sepitelmä, osoittaa se kuitenkin että Athenodoroksen ja Augustuksen kanssakäyminen on antiikissa ollut tiedossa ja – vaikkakaan ei otsikoissa – säilynyt vuosisatojen taakse. Niinpä vielä 400-500-lukujen vaihteessa elänyt historioitsija Zosimoskin korosti Nea historiassaan Athenodoroksen vaikutusta Augustuksen maltilliseen ja lempeään hallintoon, verrattuna tämän seuraajaan Tiberiukseen, jota hän nimitti tyranniksi. Tässä tulee kuitenkin pitää mielessä, että vaikka ylläolevat sitaatit – Suetoniuksen kirjelainaa lukuun ottamatta – antavatkin hyvin myönteisen kuvan Athenodoroksen vaikutuksesta keisariin, niin ne ovat sittenkin vain kirjoittajan omiin mieltymyksiin ja vakaumuksiin perustuvia esiinnostoja. Niinpä – Julianuksen ja Zosimoksen pitäessä Augustusta ihannekeisarinaan – myös Liviuksen on sanottu teoksillaan osallistuneen Augustuksen masinoimaan propagandaan. Toisaalta edellä mainittu historioitsija Timagenes kirjoitti Augustuksesta kriittisesti. Samoin Tacitus (n. 55- n. 120), joka aloitti Keisarillisen Rooman historiansa Augustuksen viimeisistä ajoista ja kuolemasta, suhtautui häneen vihamielisesti.

Huomionarvoista noissa kaikissa anekdooteissa – kummitustarina mukaan lukien – on, että siinä Athenodoros on selkeästi tilanteen herra, kun taas antaessaan neuvoja Augustukselle asetelma on jotenkin lähtökohtaisesti sellainen, että hänen asemansa riippui siitä, miten keisari suhtautui hänen neuvoihinsa.

4. Kummitustarinan analyysi: stoalainen filosofinen harjoitusmetodi

Skotlantilaisen Walter Scottin (1771-1832) historiallisessa romaanissa Kuninkaan mies (1826) on seuraavanlainen kohta:

””Mieleeni juolahti äkkiä”, kertoi pappi, ”että stoalainen viisaustieteilijä Athenodoros oli väistänyt tuollaisen ilmestyksen kauhut kärsivällisesti pitkittämällä lukujansa, ja samalla muistin, että minulla, kristityllä jumaluusoppineella ja uskonnon salaisuuksien kaitsijalla, oli vähemmän syytä peljätä pahaa ja parempaa ajattelun aihetta kuin oli pakanalla, jota juuri oma viisautensakin sokaisi. En siis ilmaissut mitään säikkyä enkä edes päätäni kääntänyt, vaan pitkitin kirjoittamistani, vaikka pamppailevin sydämin, sen myönnän, ja nytkähtelevin käsin.””
(Suom. Väinö Hämeen-Anttila, 2014)

Kertomuksen pappi oli hetkeä aiemmin nähnyt haamun nuoruuden ystävästään, jonka syöksymistä järveen oli itse aikoinaan ollut todistamassa. Huomionarvoista on, että Walter Scott on oivaltanut Athenodoros-anekdoottiin sisältyvän merkityksen ja antanut sen avulla – kovin asenteellisen pappinsa – selvitä järkytyksestään. Tämä näet muisti miten Athenodoros oli menetellyt vastaavassa tilanteessa ja päätti toimia samoin. Puhuttaessa ”väistämisestä” ja ”pitkittämisestä” on selvää, että kyseessä on harkittu ja tietoinen toiminta – kuten aakkosten luetteleminenkin ennen tuloillaan olevaa vihanpuuskaa. Näitä menetelmiä on kutsuttu myös filosofisiksi harjoituksiksi.

Hellenististen filosofisten koulukuntien toiminnan päämäärän ollessa ihmisen hyvä, onnellinen ja tasapainoinen elämä, oli etenkin stoalaisilla tätä varten kehiteltyinä aivan ikiomat harjoituksensa. Ranskalainen filosofian historioitsija Pierre Hadot (1922–2010) on perehtynyt näihin ”henkisiin harjoituksiin” ja kirjoittaa niistä muun muassa näin:

”Filon Aleksandrialaisen ansiosta meille on kuitenkin säilynyt kaksi listaa henkisistä harjoituksista. Kyseiset listat eivät ole täysin yhteneväiset, mutta ne avaavat meille melko kattavan näkymän stoalais-platonilaisesti innoittuneeseen filosofiseen hoitomenetelmään. Yhdessä listassa nimetään seuraavat asiat: tutkimus (zêtêsis), syventynyt selvittely (skepsis), lukeminen, kuunteleminen (akroasis), tarkkaavaisuus (prosokhê), itsehallinta (egkrateia) ja välinpitämättömyys merkityksettömiä asioita kohtaan. Toisessa listassa nimetään peräjälkeen seuraavat asiat: lukeminen, mietiskelyt (meletai), tunteiden hoidot, muistot hyvistä asioista, itsehallinta ja velvollisuuksien hoitaminen.”
(Suom. Miika Luoto)

Esimerkiksi itsehallintaharjoituksessa ihminen on ”säilönyt muistiin oppilauseita ja ohjesääntöjä”, joita hän ”voi toistaa itselleen vaikeissa tilanteissa ja siten ehkäistä pelon, vihan ja surun.” Jos siis Augustus ei vielä olisi sisäistänytkään mitään ”ohjesääntöjä” – tosin Suetonius kertoo hänen sotapäällikön roolissaan toistelleen lauseita ”Kiiruhda hitaasti” ja ”Kyllin nopeasti tehdään se, mikä tehdään kyllin hyvin” – oli jo pelkkä aakkosten luetteleminen hätäapu vihan hillitsemiseksi. Vastaavasti tämä menetelmä on sovellettavissa myös Athenodoroksen omaan tapaukseen, jolloin hän voittamalla lisäaikaa voitti samalla myös pelkonsa. – Se, oliko Athenodoroksen neuvoista apua Augustukselle, jää lopultakin epäselväksi, koskapa hän antoi tuon aakkosten luettelemisneuvon viimeisenä vuotenaan tämän palveluksessa, aikana jolloin olot olivat jo muutenkin vakaantuneet. Hadot ei mainitse esimerkeissään Athenodorosta mutta sanoo Epiktetoksen (n. 55-138) ja Marcus Aureliuksen (121-180) tekstien lisäksi Senecan Suuttumuksesta-teoksen kuvailevan stoalaista filosofista harjoitusta. Eräs Epiktetoksen muotoilu on ”koetella” välittömiä aistivaikutelmia: ”Älä ensinnäkään anna mielikuvan äkillisyyden yllättää itseäsi vaan sano: ”Odota hiukan, anna minun katsoa mikä olet ja mihin tähtäät, anna minun koetella sinua.´´” Stoalaisuuteen perehtynyt skottilainen psykoterapeutti Donald Robertson yhdistää Athenodoroksen neuvon Augustukselle filosofisiin harjoituksiin, mutta ei kummitustarinaan. Hän korostaa hengitystekniikan merkitystä aakkosten luettelemisessa. Itse näkisin että kummitustarina on rinnakkaisesimerkki filosofisesta harjoituksesta, jossa toisaalta aakkosten luetteleminen on avain kummitustarinan opetuksen ymmärtämiseksi, kun tämä taas ei niinkään ole enää harjoitus vaan sen tulos todellisessa tilanteessa.

Sitä, mitä tuon aakkosten luettelemisen aikana tapahtuu, voisi havainnollistaa stoalaisesta tunneteoriasta tutulla ”ensimmäistä-” ja ”toista liikettä” koskevalla erittelyllä. Otan esimerkkini hieman miellyttävämmästä aiheesta. Kävellessäni kesäisellä kadulla näen jäätelökioskin. Tämän jälkeen teen välittömän tulkintani kioskin hyvyydestä tai pahuudesta. Tulkinta kallistuu hyyvyyden puoleen. Mutta koska stoalaisille hyvää on vain hyve ja pahaa vain pahe, en voi pitää jäätelökioskia hyvänä enkä pahana – se on siis yhdentekevä asia. Kun ihminen kuitenkin pääasiassa askaroi arjessaan yhdentekevien asioiden parissa, on hänen tehtävä erottelua myös niiden suhteen. Niinpä toiset yhdentekevistä asioista ovat valitsemisenarvoisia, toiset eivät. Nyt kioskin kohdalla joudun arvioimaan kumpaan ryhmään se kuuluu. Koska päivä on kuuma, tuntuu jäätelökioski valitsemisenarvoiselta. Ettei valinta olisi aivan näin yksinkertainen, huomaan että kioskin takana välkkyy uimaranta. Nyt joudun arvioimaan olisiko sittenkin parempi rientää veteen, kuin jäädä jonottamaan jäätelötötteröä. Jomman kumman valitsemiseen minun on vielä annettava itselleni suostumus ennenkuin voin ryhtyä toimeen – voisinhan hyljätäkin ne ja rientää vain kotiin. ”Suostumukseen” taas sisältyy jo käsitteen tasolla harkitseminen ja sitä kautta se viivytys josta edellä on ollut puhe. ”Ensimmäinen liike” on ei-tahdonalainen välitön aistihavainto, loppu, jossa teen tulkintaa ja sen pohjalta toimintasuositusta on sitten ”toista liikettä.” – Tottapuhuen Pliniuksen kuvaus kaikessa liioittelevuudessaan on aika koominen – Athenodoroksella näyttää olevan varaa jopa improvisaatioon ja ”naattimiseen”: ”Hän puolestaan antoi kädellään merkin, että haamu odottaisi vähän, ja kumartui taas kirjoittamaan tauluihinsa.” Itse asiassa – niin ikivanha kuin tuo aakkosten luettelemisohje onkin – se on nykyäänkin yhä jokapäiväisessä käytössä. Nyt vaan ihmisillä ei ole enää aikaa kuin ”laskea kymmeneen” tai poikkeustapauksessa ”nukkua yön yli” – yhtäkaikki kysymys on samanlaisesta stoalaisesta filosofisesta harjoituksesta, jossa otetaan lisäaikaa ennen kuin aletaan toimia impulsiivisesti tai päätetään jostakin harkitsemattomasti. Ehkä niin oli aikoinaan myös Athenodoroksen kantotuolitempussa: ehkä se oli testinä tarkoitettu harjoitukseksi Augustukselle? Ehkäpä myös neuvot ”pysytellä käytännöllisissä tehtävissä” turhautumista vastaan, olivat eräs itsehallinnan pitkäkestoinen – elämänmittainen – harjoitus. – Augustuksen kohdalla harjoituksen onnistuneisuus jää hieman epäselväksi, mutta Pliniuksen ”kummitustarinan” perusteella se sen sijaan toimi Athenodoroksen tapauksessa.

Kiitokset julkaisemattomien lähteiden käännöksistä Veli-Matti Rissaselle, Antti T. Oikariselle ja Arto Kivimäelle sekä kommenteista Antille.

Lähteet ja kirjallisuus:

-Cicero, Marcus Tullius (1992) Vanhuudesta Ystävyydestä Velvollisuuksista. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: WSOY.
-Diogenes, Laertios (2002) Merkittävien filosofien elämät ja opit. Suom. Marke Ahonen. Helsinki: Summa.
-Epiktetos (1978) Käsikirja ja keskusteluja. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava.
-Hadot, Pierre (2014)Henkiset harjoitukset – Oppia elämään. Suom. Miika Luoto. IssueX 3/2014 https://www.issuex.fi/henkiset-harjoitukset-oppia-elamaan/
-Heikkinen, Antero (2009) Vallan tulkit Historiallinen ajattelu Euroopassa antiikin päivinä ja varhaiskeskiajalla (n. 500 eKr.-1000 jKr.) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
-Kailaheimo, Markku (2015) Kirjoituksia stoalaisuudesta Epätieteellisiä tarkasteluja. Tampere: Kirjokansi.
-Kirjallisuus antiikin maailmassa (2007) Toim. Sari Kivistö, H. K. Riikonen, Erja Salmenkivi ja Raija Sarasti-Wilenius. Helsinki: Teos.
-Plinius (1974) Kirjeitä keisariajan Roomasta. Toim. ja suom. Marja Itkonen-Kaila ja työryhmä. Tapiola: Gaudeamus.
-Robertson, Donald (2014) Athenodorus: Stoic Anger-Management
http://donaldrobertson.name/athenodorus-stoic-anger-management/
-Scott, Walter (2014) Kuninkaan mies. Suom. Väinö Hämeen-Anttila, http://www.gutenberg.org/ebooks/47203
-Seneca, Lucius Annaeus (1964) Tutkielmia ja kirjeitä. Suom. J.A. Hollo. Helsinki: WSOY.
-Seneca, Lucius Annaeus (2004) ”Suuttumuksesta”, Suom. Jari Kaukua, teoksessa -Stoalaisuus Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia, Toim. Teija Kaarakainen ja Jari Kaukua. Helsinki: Gaudeamus.
-Seneca, Lucius Annaeus (2011) Kirjeet Luciliukselle. Suom. Antti T. Oikarinen. Helsinki: Basam Books.
-Suetonius (1999) Rooman keisarien elämäkertoja. Suom. J. A. Hollo. Juva: WSOY.