Markku Kailaheimo: Kummitustarinoita Antiikista I-II

Vieraileva blogikirjoittaja Markku Kailaheimo: Kummitustarinoita Antiikista I-II

II Kuvaukset Brutuksen haamunäyistä

1. Plutarkhoksen elämäkerrat

Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämäkerroissa kerrotaan Brutukselle ilmestyneestä haamusta kolmessakin eri kohdassa. Nämä tapahtuivat Caesarin murhan jälkeen kun sisällissota jatkui nyt Caesarin testamentissaan perillisekseen nimeämää Octavianusta vastaan, tämän janotessa kiivaasti kostoa murhaajille. Brutus-elämäkerrassa ensimmäinen kuvaus on tällainen:

”Kun joukot olivat valmiina lähtemään Vähästä Aasiasta, Brutuksen kerrotaan nähneen oudon ilmestyksen. Brutus ei kaivannut paljon unta ja siihen tarvitsemansa ajan hän oli tottunut sovittamaan järkevästi olosuhteiden mukaan: päivällä hän ei nukkunut koskaan ja yöllä jo muiden maatessa hän meni vuoteeseen vain silloin, kun ei työskennellyt tai käynyt keskusteluja. (—) Jos työ sujui hyvin ja aikaa jäi jäljelle, hän luki jotakin kirjaa tavallisesti kolmanteen yövartioon saakka… (—) Oli synkkä yö. Pieni lamppu paloi teltassa ja leiri oli aivan hiljainen. Syviin ajatuksiin ja suunnitelmien harkintaan vaipuneena Brutuksesta tuntui kuin joku olisi astunut telttaan. Katsahtaessaan teltan oviaukkoa kohti hän näki oudon, kauhua herättävän ja pelottavan suurikokoisen haamun äänettömänä seisovan edessään. Hän kuitenkin uskalsi kysyä: ”Mikä olet, jumala vaiko ihminen? Miksi olet tullut?” Haamu vastasi hänelle ontolla äänellä: ”Olen paha henkesi, Brutus. Tapaat minut Filippoissa.” Brutus sanoi: ”Niinpä sitten.””
(Suom. Kalle Suuronen)

Ilmestyminen Filippoissa kuvataan lyhyesti:

”Yöllä Brutus näki jälleen haamun, jolla oli hänen ennen näkemänsä aaveen muoto. Äänettömästi se tuli, ja äänettömästi se jälleen katosi.”
(Suom. Kalle Suuronen)

Kolmas ja pisin kuvaus on yllättäen Caesar-elämäkerrasta:

”Mutta selvin merkki siitä, että jumalat paheksuivat Caesarin murhaa, oli Brutukselle ilmestynyt haamu; kerron siitä tässä: (—) Kertomuksen mukaan hän kaipasi unta vähemmän kuin kukaan muu sotapäällikkö ja saattoi valvoa sangen pitkiä aikoja, ja niinpä hän nytkin teltassaan tapansa mukaan valvoi ja mietti tulevia asioita. Tällöin hän oli kuulevinaan oven narinaa, ja kun hän sammuvan lampun valossa katsoi ääntä kohti, hän näki heti kauhukseen suunnattoman suuren, peloittavan ja kaamean näköisen miehen. Kun mies ei yhtään liikkunut eikä sanaakaan puhunut, vaan seisoi vain hiljaa hänen telttavuoteensa vieressä, hän vihdoin kysyi: ”Kuka sinä olet?” Silloin haamu vastasi hänelle: ” Olen sinun paha henkesi, Brutus. Filippoissa näet minut uudelleen.” Pelkoa tuntematta Brutus sanoi haamulle: ”Olkoon niin.” Ja tämän jälkeen haamu katosi. Kun aika tuli, Brutus seisoi Filippoissa joukkoineen Antoniusta ja nuorempaa Caesaria vastassa. (—) Kun toinen ottelu oli alkamaisillaan, hänelle aikoinaan yöllä näyttäytynyt haamu ilmestyi uudelleen ja seisoi ääneti hänen edessään. Tällöin Brutus ymmärsi, että hänen kohtalonsa oli saneltu, ja heittäytyi vaaraa pelkäämättä taisteluun, jossa ei kuitenkaan kaatunut.”
(Suom. Kalle Suuronen)

Marcus Junius Brutus (85–42 eaa.) tunnetaan parhaiten Caesaria vastaan suunnatun salaliiton johtajana ja yhtenä hänen murhaajanaan. En lähde tarkastelemaan Brutuksen henkilöä tässä perusteellisemmin, viittaan vain muutamiin kohtiin Brutuksesta Stoalaisesseitä-teoksestani – lähtökohtanani kuitenkin on että Brutus oli stoalainen. Tapahtumien taustaksi riittää todeta:

”Caesarin vuosikausia käymien valloitussotien kautta laajentunut valta-asema alettiin nähdä vaarallisena Rooman tasavallalle ja valtaapitävälle senaattiluokalle. Tilannetta kärjisti Caesarin julistautuminen elinikäiseksi diktaattoriksi. Ylimystö katsoi ainoaksi keinoksi tasavallan pelastamiseksi ja yksinvaltiuden estämiseksi surmata Caesar. Tämä sitten johti vihollisuuksiin toisen triumviraatin kanssa ja uuteen sisällissotaan, jossa Brutus kärsittyään tappion ja nähdessään tasavallan ajan olevan ohi, päätyi itsemurhaan.”

Brutuksen stoalaisuudesta olen todennut seuraavaa:

”Jos ensinnä tarkastellaan oliko Brutus filosofi sanan varsinaisessa merkityksessä, niin Ciceron De finibus bonorum et malorum-teoksen mukaan näin voidaan sanoa. Saman johtopäätöksen voi tehdä myös hänen kirjoittamistaan teoksista. Jo niiden nimet De virtute (Hyveestä), Peri kathekontos (Velvollisuuksista) ja De patientia (Kärsivällisyydestä) kertovat niiden olleen filosofisia teoksia.”

Myös se, että Marcus Cato Uticensis (95-46 eaa.), Brutuksen eno, tunnettiin Roomassa ankarana stoalaisena, puhuu puolestaan. Varsinaisina filosofisina lähteinä ovat Ciceron Keskusteluja Tusculumissa-teos ja Senecan Lohduttautumisesta-teos. Lisäksi:

”Brutuksen valinnat historiateoksista joista hän halusi kirjoittaa lyhennelmänsä puhuvat niinikään hänen stoalaissympatioistaan. Historioitsijoista Fannius oli stoalainen ja Polybios oli ainakin Panaitioksen vaikutuspiirissä omaksunut aineksia stoalaisuudesta – ainoastaan Coelius jää arvoitukseksi. Lisäksi Ciceron Brutus-teoksesta ilmenee Brutuksen perehtyneisyys myös stoalaisiin puhujiin.”

Kun kerrotaan, että Octavianus olisi ollessaan Apolloniassa Athenodoroksen opissa saanut sinne tiedon Caesarin murhasta, niin herää – tässä tosin ilmaan jäävä – kysymys, sivusivatko Brutuksen ja Athenodoroksen tiet koskaan toisiaan? Ciceron kirje ainakin paljastaa, että heillä oli tämä ja Atticus yhteisinä tuttuina, ellei peräti ystävinä.

2. Muita versioita

Haamun ilmestymisestä ovat siis kirjoittaneet myös muut. Järjestyksessä varhaisin on Valerius Maximus. Factorum ac dictorum memorabilium libri-teoksessa sanotaan:

”Se, mitä seuraa, voittaa tämän [Gaius Gracchuksen] unen hirveän ulkonäön. Kun Marcus Antoniuksen voimat olivat murtuneet Aktionin luona, Cassius Parmensis, joka oli kannattanut tämän puoluetta, pakeni Ateenaan. Maatessaan siellä sydänyöllä sängyssä mieli huoliin ja murheisiin nukahtaneena hän uneksui, että hänen luokseen tuli valtavan kokoinen mies, väriltään musta, parraltaan likainen ja pitkähiuksinen, ja kun hän kysyi, kuka tämä oli, mies vastasi: ”Paha henkesi.” Hirvittävästä näystä ja kammottavasta nimestä kauhistuneena hän kutsui sitten orjansa ja kysyi, oliko kukaan nähnyt sellaisen hahmon joko tulleen sisään makuuhuoneeseen tai poistuneen sieltä. Kun nämä vakuuttivat, ettei kukaan ollut astunut sinne, hän pani uudestaan maaten ja alkoi nukkua; tällöin hän näki mielessään saman näyn. Kun uni näin oli karkotettu, hän määräsi valon tuotavaksi sisään ja kielsi orjapoikia poistumasta luotaan. Tämän yön ja Caesarin hänelle määräämän kuolemanrangaistuksen välillä vierähti hyvin lyhyt aika.”
(Suom. Antti T. Oikarinen)

Yhtäläisyydet Plutarkhoksen kuvaukseen ovat ilmeiset. Brutus-elämäkerrassa tuleekin esiin, että hän on käyttänyt joissain kohdin lähteenään Valerius Maximusta – ei tosin kovin täsmällisesti. Hänkin kertoo Brutuksen tiedustelleen orjiltaan näystä. Erikoista Valeriuksen kuvauksessa on, että siinä sanotaan haamun ilmestyneen Cassius Parmensikselle (74-31 eaa.). Tätä ei tule sekoittaa Cassius Longinukseen (85-42 eaa.), joka oli toinen johtohahmo Caesarin vastaisen salaliiton toimeenpanossa – tosin myös Parmensis kuului salaliittolaisiin mutta pysytteli taustalla. Näin siis sekaannus ei ole voinut tapahtua Brutuksen ja Cassius Longinuksen välillä. Sitä paitsi Cassius Parmensiksen näky ajoittuu Aktionin taistelun perusteella vuoteen 31 eaa. – eli kymmenen vuotta myöhemmin kuin Brutuksen kohdalla. Olisiko Plutarkhos siirtänyt kertomuksen Brutuksen tarinaan?

Kolmas versio on toisen vuosisadan alussa vaikuttaneelta Florukselta. Kun tämä on ensin luetellut kokojoukon enteitä tulevasta tappiosta sodassa, hän jatkaa:

”Yöllä myös Brutukselle itselleen, kun hän pohti jotakin tapansa mukaan itsekseen lampun valossa, ilmestyi jonkinlainen musta hahmo, ja kun siltä kysyttiin, mikä se oli, se vastasi: ”Sinun paha henkesi”, ja haihtui ihmettelevien silmien edessä.”
(Suom. Antti T. Oikarinen)

Florus oli Plutarkhoksen aikalainen ja hänen sanotaan käyttäneen lähteenään Titus Liviusta. Tämän Ab urbe condita-historiateoksen ne osat, joissa kyseistä ajanjaksoa käsitellään ovat kadonneet, joten ei voida tietää oliko Floruksen kertoma versio sieltä. Siinä kuitenkin haamun näkijä on sama kuin Plutarkhoksellakin. Tarinat poikkeavat siltäosin, että Plutarkhoksen mukaan ilmestys tapahtui Vähässä-Aasiassa kun taas Floruksen kertomuksesta on aiemmin käynyt ilmi, että ollaan Egyptissä. Kun Livius aloitti suurteoksensa kirjoittamisen 20-luvulla eaa. jatkaen sitä mahdollisesti 40 vuotta, saattaisi juuri ja juuri olla mahdollista että puheenaolevia tapahtumia käsittelevät osat kirjasta olisivat olleet myöskin Valeriuksella jo käytössä. Häntä ei kuitenkaan voida pitää historioitsijana sanan varsinaisessa merkityksessä – Valeriuksen teos on pikemminkin kokoelma moralisoivia anekdootteja ja esimerkkejä. Niinpä tarina Cassius Parmensiksesta kuuluu hänen teoksessaan uskontoa koskevaan kirjaan ja sen unista kertovaan lukuun. Luvun johdannossa Valerius toteaa, että ”on kyse ´luotettavista unikuvista´, jotka ovat varjostaneet monien lepohetkiä.” Myös Plutarkhos esiintyi moralistina, mutta hänen tavoitteensa olivat ehkä hieman kunnianhimoisemmat. Vaikka Floruskin käytti Plutarkhoksen tapaan kaunokirjallisia tehokeinoja esityksessään, lienee hän näihin kahteen muuhun verrattuna selkeimmin historioitsija uskollisuudessaan ihailemalleen Liviukselle. Mitä tulee vielä Plutarkhoksen lähteiden käyttöön, niin hänkin viittaa Caesar-elämäkerrassa parissa kohtaa Liviukseen ja kerran myöhäistasavaltalaiseen Tanusius Geminukseen, mutta tämänkin teos on kadonnut. Enimmäkseen Plutarkhos kuitenkin vain toteaa ”kerrotaan” jne.

Antiikille tyypillistä on, että kaikki nämä auktorit panivat painoa ennustuksille ja ennusmerkeille ja eräs esimerkki näistä on juuri haamun ilmestyminen Brutukselle. Se ikään kuin kostonhimoisesti ennusti Caesarin murhaajalle kuolemaa. Plutarkhoksen sanoessa ”jumalien paheksuneen Caesarin murhaa”, Valerius suhtautuu suoran vihamielisesti Brutuksen menettelyyn. Tässä eräs toinen enne, joka pantiin merkille ehkä vuotta aiemmin haamunilmestystä:

”Enne ilmoitti myös Marcus Brutuksen suorittamastaan isänmurhasta ansaitseman kohtalon. Sillä kun hän tuon rikollisen tekonsa jälkeen juhli syntymäpäiväänsä ja tahtoi esittää kreikankielisen säkeen, hän päätyi mielessään toistamaan ennen kaikkea tämän Homerokselta:

”Vaan minut Leton poika ja Kohtalo surmasi julma.”

Tämä jumala, jonka Caesar ja Antonius antoivat tunnussanaksi Filippoin taistelussa, käänsi keihäänsä Brutusta vastaan.”
(Suom. Antti T. Oikarinen)

Juuri tätä kohtaa Plutarkhos näyttää lainanneen omaan esitykseensä, mutta siitä tyystin puuttuu se hyökkäävyys joka Valeriuksella on. Mikäli olettaa, että haamu ilmestyi nimenomaan murhaaja Brutukselle aina Liviuksen teoksesta lähtien, niin ihmetyttää miksi Valerius ei käyttänyt tätä omassa teoksessaan – olisihan se kaikkein selvimmin tuominnut Brutuksen menettelyn. Tai oikeastaan hän kyllä julistaa tuon tuomionsa Brutuksellekin mutta ikään kuin Cassiuksen välityksellä:

”Kun Gaius Cassius – jota ei koskaan pidä nimetä ilman valtiollisen isänmurhaajan titteliä – seisoi horjumattomana ja äärimmäisen hehkuvin mielin Filippoin taistelussa, hän näki Caesarin karkaavan kimppuunsa ihmisolemusta kunnianarvoisempana, purppuraiseen päällikönviittaan pukeutuneena, uhkaavin kasvoin ja täyteen laukkaan kannustetulla hevosella. Tämän näyn kauhistuttamana Cassius käänsi viholliselle selkänsä päästettyään ensin nämä sanat: ”Mitä tässä enää voi tehdä, jos tappaminenkaan ei riitä?” Et sinä, Cassius, kuitenkaan ollut tappanut Caesaria, sillä eihän yhtäkään jumaluutta voi surmata; vaan loukkaamalla häntä, kun hän vielä oli kuolevaisessa ruumiissaan, sinä ansaitsit sen, että tämä jumala oli sinulle niin vihamielinen.”
(Suom. Antti T. Oikarinen)

3. Brutuksen ja Athenodoroksen tarinoiden vertailua

Brutuksen ”kummitustarinasta” on vaikea tehdä samanlaista tulkintaa kuin Athenodoroksen, jota tarkastelin edellisessä esseessäni. Ensinnäkin siksi, että hänenkin teksteistään on säilynyt vain lyhyitä referaatteja ja toisekseen Plutarkhoksen kuvauksetkaan eivät anna siihen mahdollisuutta. Valerius Maximuksen ja Floruksen versiot eivät nekään tuo lisävalaisua. Kolme pidempää kuvausta – yksi Floruksen – tosin antavat ymmärtää, ettei Brutus menettänyt tilanteessa itsehallintaansa ja osoitti jopa rohkeutta, mutta tämä kertonee Plutarkhoksen kohdalla enemmän tämän ihailevasta suhtautumisesta häneen. Koska Plutarkhoksen tulkinta haamun ilmestymisestä oli siis nimenomaan enne Brutukselle tämän tulevasta kohtalosta Filippoissa, hänen rohkeutensa jatkaa valitsemallaan tiellä, entisestään korostuu kun ottaa huomioon että haamun ilmestymisten välillä kului aikaa noin vuoden verran. Sen sijaan aiemmin, Caesarin murhan suunnittelun ja toteuttamisen yhteydessä voi havaita epävakautta Brutuksen käytöksessä. Murhan suunnittelun vaiheesta Plutarkhos kirjoittaa:

”Julkisuudessa hän tosin osasi hillitä mielensä levottomuuden ja pitää sen kurissa, mutta kotonaan ja yöllä hän ei ollut se Brutus, joka nähtiin julkisuudessa. Vastoin hänen tahtoaan levottomat ajatukset karkoittivat yöllä hänen unensa…”
(Suom. Kalle Suuronen)

Hetkeä ennen murhan toteuttamista Brutus sai tiedon vaimonsa sairaskohtauksesta:

”Huhu ehti Brutuksenkin korviin ja hän kuten oli luonnollista tuli järkyttyneeksi, mutta ei kuitenkaan jättänyt tovereitaan ja yhteistä asiaansa eikä antanut murheen vaimostaan johtaa siihen että olisi rientänyt kotiinsa.”
(Suom. Kalle Suuronen)

Aivan ratkaisevalla hetkellä kun salaliiton pelättiin paljastuneen, vain Brutus pysytteli rauhallisena ja osoitti kasvonilmeillään muille, ettei näin ollut tapahtunut. Ehkä Brutuksen tarinassa voidaan nähdä kehitystä hänen seestymisestään äkkipikaisesta luonteesta tasaisempaan, itsensä kanssa sinut olevaan mutta hieman fatalismiin taipuvaiseen hahmoon.

Vertailtaessa näitä kummitustarinoita, niin Athenodoroksen juttu on perinteinen sellainen: kuollut tulee kummittelemaan ja saa rauhan tullessaan asianmukaisesti haudatuksi. Pliniuksen tarinassa haamulla on siis historiansa – niin haamuna kuin sitä ennen. Kaikista olennaisin ero näillä kertomuksilla onkin niiden lähtöasetelmissa. Athenodoros tiesi haamusta ja asettui odottamaan sitä – sivumennen sanoen haamukin saattoi odottaa häntä saadakseen lopulta rauhan. Brutukselle haamu oli täysi yllätys. Athenodoroksen kirjoitustaulut olivat silkkaa rekvisiittaa hänen ollessaan henkisin harjoituksin jo kouliintunut selviytymään tällaisista tilanteista. Siihen nähden, että haamu oli Brutukselle yllätys, hänen voi sanoa pärjänneen todella hyvin. Plutarkhokselle – ja hänen mukaansa siis Brutukselle – haamun ilmestyminen oli enne, jonka varsinkin Caesar-elämäkerrassa sanotaan sinetöineen Brutuksen kohtalon. Se, että haamu olisi jonkun kuolleen haamu, ei käy varsinaisesti missään ilmi – sehän sanoo olevansa Brutuksen ”paha henki.” Shakespearen (1564- 1616) Julius Caesar-näytelmässä haamu on nimenomaan Caesarin haamu – mikä tietenkin palvelee näytelmän dramaturgiaa. Brutuksen näkemän haamun historiallisuus riippuukin siitä, miksi se identifioidaan. Jos se on – johon Plutarkhos enteisiin ihastuneena vihjaa – Caesarin haamu, on sillä Brutuksen kanssa yhteinen historia. – Tähän väliin on todettava, että Caesarin haamusta on olemassa ainakin yksi muu maininta. Historioitsija Suetonius kirjoittaa siitä Augustus-elämäkerrassaan ja kaikessa lyhykäisyydessään se on tällainen: ”Hänen ollessaan marssimassa Filippoihin eräs thessalialainen antoi hänelle tiedon tulevasta voitosta sillä perusteella, että oli kohdannut jumalaisen Caesarin haamun syrjäisellä tiellä.” Tämä muistuttaa likeisesti Valerius Maximuksen kuvausta, jossa hän nimitti Cassiusta ”jumaluuden surmaajaksi.” Muistettakoon sekin, että Brutus itse kysyi haamulta: ”Mikä olet, jumala vaiko ihminen?”

Mutta jatkan ”pahasta hengestä.” Jos se ymmärretään Brutuksen henkisen persoonan pimeäksi puoleksi tms. niin silloin hän olisi itse tuon ilmestyksen sekä kantaja että luoja. Tähän myös Cassius Plutarkhoksen esityksessä viittaa puhuessaan yliluonnollisista ilmiöistä: ”Vahaan painetun kuvan muodostajana on muu kappale. Mutta ihmisen sielussa muovattava ja muovaaja on sama…” Cassiuksen sanotaan olleen epikurolainen ja näin hänen sieluteoriansa on muutoin yhdenmukainen stoalaisten kanssa, paitsi että nämä eivät tarvinneet sen selittämiseen atomioppia. Kun sielussa ei ole keskenään kilpailevia osia kuten platonismissa, näyttäisi ”paha henki” tarkoittavan huonoa omaatuntoa jossa tunnetaan syyllisyyttä. Mutta sellaista Brutus ei tietenkään voinut tuntea, koskapa Cassiuskin päättää luentonsa näihin yleviin sanoihin: ”sillä olemmehan pyhimmän ja kalleimman asian puoltajia.” Näin ”paha henki” ei olisi mitään Brutuksen itseen liittyvää ja olisi ulkopuolisena asiana hyveen kannalta yhdentekevä. Ilmiötä voisi myös lähteä tulkitsemaan samantyyppisenä sisäisenä kamppailuna, jota Medeia kävi tunnetussa tragediassa. – Kuten huomataan, väitelause ”Olen paha henkesi” on hyvin voimakas ja ikään kuin pakottaa pitkiin selittelyihin. Tässä tapauksessa voi kuitenkin sanoa, että todistustaakka on ensisijaisesti väitteen esittäjällä. Näin siis päätelmä asian yhdentekevyydestä pitää stoalaisittain paikkansa: kun hyveellisyys ja paheellisuus ovat ihmisen itsensä valitsemia elämäntapoja ja asenteita, ei teltan ovella seisonut haamu sanomisineen ollut Brutukselle hyvä eikä paha vaan yhdentekevä. Ehkä voisi leikillisesti sanoa, että yhdentekevänä asiana se oli hänelle sikäli kuitenkin valitsemisen arvoinen, että hän päätti kohteliaasti vastata haamun ilmoitukseen ”Tapaat minut Filippoissa”, ”Niinpä sitten.”

Tässä yhteydessä – kun puhutaan havainnosta – ei voida täysin sivuuttaa myöskään stoalaisten tietoteoriaa. Heillä oli tarkat kriteerit sille, miten tositieto on saavutettavissa. Diogenes Laertios on kirjannut näitä seikkaperäisesti teokseensa. Totuuden kriteeri oli tavoittava vaikutelma, joka on peräisin todellisesta kohteesta. Tällainen vaikutelma ikään kuin painaa sieluun jäljen kohteestaan sellaisena kuin se todellisuudessa on. Tähänhän Cassiuskin edellä Plutarkhoksen esityksessä viittasi, jatkaen ”siksi sielu omatoimisesti saa itsessään mitä helpoimmin aikaan mielikuvia ja käsitteitä.” Diogenes Laertioksen selonteossa nämä lienee ymmärrettävä kuvitelmiksi, jotka tulee erottaa vaikutelmista. Khrysippokseen (n. 280–205 eaa.) viitaten hän toteaa, ettei kuvitelma voi jättää sieluun painojälkeä ”sillä on mahdotonta, että samassa paikassa olisi samanaikaisesti useita painojälkiä.” Jos siis Brutuksen näky oli seurausta ylirasittuneisuudesta – jota Cassiuskin tarjoaa selitykseksi –niin tuollainen kuvitelma ei ollut peräisin todellisesta kohteesta. Stoalaiset erottelevat kuitenkin vaikutelmat vielä aistimellisiin ja ei-aistimellisiin. Mikäli Brutuksen näkyä pidetään aistimellisena, voidaan tulkintaa jatkaa Diogenes Laertiosta seuraten: ”Aistimellisista vaikutelmista toiset ovat peräisin todellisista kohteista, ja niihin liittyy myöntyminen ja hyväksyminen. Toiset vaikutelmista ovat vain näennäisiä ja peräisin ikään kuin todellisista kohteista.” Brutuksen näkyä voinee pitää jälkimmäiseen ryhmään kuuluvana, etenkin kun ottaa huomioon ettei kukaan muu ollut nähnyt haamua. Tämä taas palautuu kuvitelman määritelmään: ”Kuvitelma on luuloteltu ajatus, jollainen liittyy uniin.”

Vertailtaessa Athenodoroksen ja Brutuksen näkyjä, toinen ero onkin siinä että Athenodoros oli varmasti hereillä haamun nähtyään. Plutarkhoksen kuvauksissa taas kiinnittää huomiota, että niissä ikään kuin pohjustetaan tapahtumaa kertomalla Brutuksen vuorokausirytmistä, vähäisestä unen tarpeesta ym. Eihän näillä seikoilla – Brutuksen unirytmillä – lopultakaan ole mitään merkitystä itse haamun ilmestymisen kannalta. Vai tarvitseeko haamu tietyt olosuhteet ilmestyäkseen? Luulisin, että jos sillä on jollekin asiaa, se kyllä ilmestyy ja kertoo. Kuitenkaan se, etteivät toiset nähneet Brutukselle ilmestynyttä haamua, ei varsinaisesti vielä puolla että kysymys olisi unesta. Olihan näet Pliniuksen kertomuksessa haamun nähneet jo monet ennen Athenodorosta. Samoin thessalialainen Caesarin haamun. Vaikka Plinius käyttää talon väestä monikkomuotoa, näyttää kummitustarinoille kuitenkin olevan tyypillistä, että haamu ilmestyy aina yhdelle ihmiselle kerrallaan. Niinkuin sekin, että se ilmestyy aina öiseen aikaan. Ne luonnonilmiöt – salamat, tähdenlennot ym. – jotka tulkitaan yliluonnollisiksi ilmiöiksi ja joiden todistajina voi olla suuriakin ihmisjoukkoja, eivät ole kummituksia. Niinpä haamun ilmestyminen on siten niin sanottu yksityisvierailu.

Edvin Linkomies (1894-1963) sanoo Plutarkhoksen teoksen johdannossa, että tämä ei ole niinkään historiankirjoittaja kuin ”luonteiden kuvaaja.” Plutarkhos on ennen kaikkea ”syvällinen ihmistuntija” ja ne ”lukemattomat pikkupiirteet, joilla hän valaisee henkilöidensä luonnetta, vaikuttavat virkistävästi ja estävät lukijaa väsymästä.” On selvää, että Brutuksen henkilökuvaan olennaisesti kuuluu piirre ettei hän tarvinnut paljon unta, mutta sen seikan olisi voinut kertoa missä kohdassa tahansa. Miksi Plutarkhos sijoitti sen juuri haamun ilmestymisen yhteyteen? Toki se on luonteva siinäkin, mutta ei välttämätön. Yksinkertaisin selitys on, että hän halusi vain korostaa, että haamun ilmestyminen oli nimenomaan yövierailu. Erikoista myös on, että tarina kerrotaan sekä Brutus,- että Caesar-elämäkerroissa. Se, että ne ovat kutakuinkin samanlaisia voi johtua siitä, että ne on kopioitu. Brutus-elämäkertaan se kuuluu luonnollisesti, mutta miksi se on myös Caesar-elämäkerrassa, jossa Plutarkhos vielä toteaa ”kerron siitä tässä” – aivan kuin siitä ei kerrottaisi muualla? Tämä viittaisi, että Caesar-elämäkerta olisi kirjoitettu aiemmin kuin Brutus-elämäkerta johon se on sitten lisätty, mutta ihmetyttää että se kerrotaan juuri siellä ja vielä päättäen tuon elämäkerran. On vaikea uskoa muuta kuin että se on tuossa kohdassaan tarkoitettu alleviivaamaan Brutuksen syyllisyyttä. Jos kysymyksessä on Plutarkhoksen moraalinen kannanotto, se on kuitenkin sikäli ristiriitainen että piirtäessään Brutuksesta toisaalta puhtoisen kuvan – esimerkiksi jättämällä kertomatta tämän koronkiskonnasta – hän toisaalta näyttäisi tuomitsevan hänen tekonsa jyrkästi, tosin verhoten sen jumalien tuomioksi. Kaksi seikkaa, että haamu ilmestyi unessa ja että jumalat tuomitsivat Brutuksen menettelyn, viittaisivat siihen, että Plutarkhos olisi lainannut tarinan Valerius Maximukselta, joka sijoitti sen nimenomaan teoksensa uskontoa koskevan kirjan unista kertovaan lukuun.

Mutta palatakseni vielä haamuun ilmestyksenä tässä voisi kysyä sitäkin, sisältyykö haamun määritelmään, että sen pitää olla nimenomaan kuolleen haamu? Kun Rouva Filosofi ilmestyi Boëthiukselle (480 – 524/525) Filosofian lohdutus-teoksessa, ei se ollut minkään kuolleen haamu. Ja näinhän on myös siinä tapauksessa kun – kuten edellä – haamu väitti olevansa elävän Brutuksen ”paha henki.” Plutarkhoksen ja Floruksen esityksiin näyttäisi sopivin vaihtoehto olevan, että haamu oli ulkoiselta olemukseltaan Caesarin haamu, mutta kuolemantakaisena viestintuojana edusti myös Brutuksen omaatuntoa. Myös Valerius Maximuksen Cassiukselle julistaman tuomion sanavalinnat näyttävät viittaavan samaan: ”Et sinä, Cassius, kuitenkaan ollut tappanut Caesaria, sillä eihän yhtäkään jumaluutta voi surmata; vaan loukkaamalla häntä, kun hän vielä oli kuolevaisessa ruumiissaan, sinä ansaitsit sen, että tämä jumala oli sinulle niin vihamielinen.”

Edelleen, vertailtaessa Athenodorokselle ja Brutukselle ilmestyneiden haamujen kuvauksia, kiinnittää huomiota ettei Plutarkhos kerro sen ulkomuodosta muuta kuin että se oli ”suurikokoinen”, ”kauhua herättävä” ja ”kaamean näköinen.” Plinius sen sijaan sanoo haamun olleen ”laiha ja likainen vanhus, parta roikkuen ja tukka pörrössä” ja Valerius Maximuksen haamu oli ”valtavan kokoinen mies, väriltään musta, parraltaan likainen ja pitkähiuksinen.” Florus taas sanoo haamua ”mustaksi hahmoksi.” Pelottavan ilmestyksen piirteitä erityisesti siis ovat ”mustuus” ja ”likaisuus” – tarkemmin hiusten ja parran epäsiisteys, piirteitä jotka assosioituvat – ei niinkään pelottavaan, peikkomaisuuteen. ”Mustuuskin” näyttäisi viittaavan tässä ”likaisuuteen.” Lienee kuitenkin niin, että näillä piirteillä on haluttu ilmaista, että haamu on nimenomaan kuolleen ihmisen haamu – senhän ei ole enää tarpeen huolehtia ulkonäöstään ja henkilökohtaisesta hygieniastaan. Erikoista on, ettei kuvauksissa mainita mitään silmistä eikä katseesta, jotka jäävät siis pitkien ja takkuisten hiusten peittoon. Pliniuksen kuvaus eroaa muista siinä, ettei hän Plutarkhoksen ja Valerius Maximuksen tavoin korosta haamunsa isokokoisuutta, vaikka ”laihuus” ei välttämättä vielä tarkoita etteikö se voisi muuten olla kookas, esimerkiksi pitkä. Yhteistä kaikille kuvauksille kuitenkin on, että ilmestys on jotensakin tummanpuhuva.

Molemmissa – Athenodoroksen ja Brutuksen – kertomuksissa pistää myös silmään että haamut ilmestyivät aina oville – eivätkö ne siis olleetkaan täysin vapaita aineellisen maailman rajoitteista? Pliniuksen tarinan haamuhan oli suorastaan ”kahleissa.” Plutarkhoksella taas Brutus on jopa kuulevinaan teltassa ”oven narinaa.” Tähän liittyen on sopivaa päättää tämä esitys Gregorios Nyssalaiseen (k. 395). Palautuen aina Platonin (427–347 eaa.) Faidoniin hän Sielusta ja ylösnousemuksesta-teoksessaan kirjoittaa ”lihaan kiintyneestä sielusta” tähän tapaan:

”Jos henkilö sen sijaan samaistuu ajatuksiltaan tyystin ja tykkänään lihaan ja keskittää kaiken sielunsa liikkeen ja toiminnan lihan mielitekoihin, hän ei lihan ulkopuolelle siirtyessäänkään pääse eroon sen tuntemuksista. (—) Tämän vuoksi tuska painaa heitä erityisen raskaana, sillä heidän sielunsa on muuttunut osin aineelliseksi tällaisen ympäristön vaikutuksesta. Tätä käsitystä saattavat tukea eräiden tahojen väitteet, että ruumiiden hautapaikkojen liepeillä nähdään usein ikään kuin vainajien varjomaisia haamuja. Mikäli näin todella tapahtuu, se todistaa sielun kiintyneen liiaksi tähän lihalliseen elämään, niin että vaikka se karkotetaan pois lihan piiristä, se ei suostu lentämään tiehensä puhtaana. Se ei hyväksy muodonmuutostaan täydelliseen näkymättömyyteen, vaan pysyttelee hahmossaan senkin jälkeen, kun hahmo on hajonnut. Vaikka se on siirtynyt hahmonsa ulkopuolelle, se vaeltelee yhä kaivaten aineellisissa paikoissa ja viihtyy niiden liepeillä.”
(Suom. Marke Ahonen)

Kiitokset julkaisemattomiin lähteisiin saamistani käännöksistä sekä kommenteista Antti T. Oikariselle.

Lähteet ja kirjallisuus:

-Diogenes Laertios (2002) Merkittävien filosofien elämät ja opit. Suom. Marke Ahonen. Helsinki: Summa.

-Gregorios Nyssalainen (2006) Sielusta ja ylösnousemuksesta. Suom. Marke Ahonen. Hämeenlinna: Kirjapaja.

-Heikkinen, Antero (2009) Vallan tulkit Historiallinen ajattelu Euroopassa antiikin päivinä ja varhaiskeskiajalla (n. 500 eKr.-1000 jKr.) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

-Kailaheimo, Markku (2015) Kirjoituksia stoalaisuudesta Epätieteellisiä tarkasteluja. Tampere: Kirjokansi.

-Kailaheimo, Markku (2016) Brutuksesta Stoalaisesseitä. Tampere: Kirjokansi.

-Kirjallisuus antiikin maailmassa (2007) Toim. Sari Kivistö, H. K. Riikonen, Erja Salmenkivi ja Raija Sarasti-Wilenius. Helsinki: Teos.

-Plinius (1974) Kirjeitä keisariajan Roomasta. Toim. ja suom. Marja Itkonen-Kaila ja työryhmä. Tapiola: Gaudeamus.

-Plutarkhos (1989) Kuuluisien miesten elämäkertoja. Suom. Kalle Suuronen. Helsinki:WSOY.

-Suetonius (1999) Rooman keisarien elämäkertoja. Suom. J. A. Hollo. Juva: WSOY.