Antiikin Filosofit

Markku Kailaheimo: Poseidonios Ja Sielun Värityskirja

Ateenan koulu Rafael

Rafaelin Ateenan koulu, Vatikaanin Museot (Rafaelin huoneet), Rooma. Tämä freskomaalaus on Rafaelin tunnetuimpia maalauksia ja se on maalattu vuosien 1509 ja 1510 välisenä aikana. Freskon teemana on kreikkalaisten filosofien Platonin ja Aristoteleen välinen kiista totuuden etsinnästä. Ateenan kouluun on maalattu myös monien Rafaelin aikalaisten muotokuvat kuten Leonardo da Vinci, Bramante ja Michelangelo. Valokuva: Antiikin Historia ja Kulttuuri.

 Poseidonios Ja Sielun Värityskirja
Otsikkokuva Platon

Yksityiskohta Rafaelin freskomaalauksesta. Kuvassa oleva hahmo esittää filosofi Platonia, joka on yksi maaluksen keskushahmoista.

Kreikkalainen platonistilääkäri Galenos ( n. 129-200) hyökkäili teoksissaan hanakasti stoalaisen koulun kolmatta johtajaa Khrysipposta (n. 280–205 eaa.) vastaan, käyttäen aseenaan keskistoalaista Poseidoniosta (13551 eaa.). Vaikka Galenoksen esitykseen onkin syytä suhtautua varauksellisesti, hänen useiden suorien sitaattiensa perusteella voitanee Poseidoniosta pitää eklektikkona, joka oli omaksunut filosofiaansa Platonin (427–347 eaa.) sieluteorian. Tuo teoria, jossa sielu oli jaettu stoalaisista poiketen kolmeen osaan, järki-, into- ja himosieluun, osoitti Galenoksen mukaan stoalaisten teorian puutteellisuuden tunteiden synnyssä ja erityisesti järjen mahdollisuudet vaikuttaa tunteisiin.

Esittelen esseen alkuksi Platonin sieluteoriaa siinä määrin kuin se on Galenoksen kritiikin ja stoalaisen sielukäsityksen  valaisemiseksi tarpeen. Tämän jälkeen tarkastelen Galenoksen esittämää kritiikkiä Poseidonioksen kirjoituksiin vedoten. Lopuksi katson kuinka Platonin sieluteoria soveltuu Poseidonioksen oppilaan  Athenodoros Tarsoslaisen (74eaa.-7jaa.) kummitusjutun tarkasteluun.

https://antiikinhistoriajakulttuuri.com/2017/07/04/markku-kailaheimo-kummitustarinoita-antiikista-i-ii/

1. Platonin sieluteoria

Platon esittää Valtio-teoksessaan käsityksensä ihannevaltiosta. Ollakseen toimintakykyinen, valtion jäsenten tuli sijoittua siinä tehtäviin, jotka kullekin olivat hänen omien taipumustensa mukaisesti soveliaimmat.  Tällä tavoin valtio jakaantui kolmeen luokkaan, jota hallitsivat filosofit, jonka turvallisuudesta huolehtivat vartijat ja jossa alimpaan luokkaan kuuluvat työläiset takasivat valtion elintarvikehuollon. Havainnollistaakseen ja perustellakseen  jakoaan, Platon sanoo myös ihmisen sielun jakaantuvan kolmeen osaan:

Voimme siis hyvin perustein päätellä, että nämä ovat kaksi toisistaan erillistä asiaa. Sitä sielun puolta, jolla se harkitsee, voimme nimittää sielun järkiosaksi, sitä taas jolla se rakastaa, tuntee nälkää ja janoa ja pyristelee muiden himojen vallassa, voimme sanoa sen järjettömäksi ja himoitsevaksi osaksi; tämä on halujen tyydytyksen ja nautintojen seuralainen. (—) Vai onko niin, että aivan kuten valtio rakentuu kolmesta luokasta, ansiotyön tekijöistä, puolustajista ja neuvosmiehistä, siten myös sielussa on kolmantena kiihkeys, joka luonnostaan toimii järjen puolustajana, ellei huono kasvatus ole turmellut sitä?”

                                                                                                             (Suom. Marja Itkonen-Kaila)

Toisin kuin ihannevaltiossa, jossa eri luokkien hoitaessa omat tehtäväalueensa, taattiin harmoninen yhteiselo, sielussa käytiin noiden eri osien välillä koko ajan kiivasta kamppailua. Vaikka Platon toisaalta korostaakin sielun osien ”erillisyyttä”, hän kuitenkin näkee ”järkisielun” ja ”kiihkeän” sielunosan liittoutuvan ”himoitsevaa osaa” vastaan:

Kun näitä molempia puolia on kehitetty tällä tavoin ja ne ovat todella oppineet ja omaksuneet omat tehtävänsä, ne ryhtyvät hallitsemaan himoitsevaa puolta, joka täyttää kunkin ihmisen sielusta suurimman osan eikä luonnostaan ole tyydytettävissä millään rikkauksilla.

                                                                                                             (Suom. Marja Itkonen-Kaila)

Tasapainotila vaatii kuitenkin hyvin pitkäkestoisen ja perusteellisen kasvatus- ja koulutusohjelman ja Platonin mukaan onkin useimmiten niin, että jokin sielunosa – ilmeisesti himosielu, saa yliotteen koko sielusta. Vaikka edellisestä ei käykään kovin selvästi ilmi sielun osien jako järjelliseen ja järjettömiin, se on kuitenkin Platonin dualistisena lähtökohtana ja korostui esimerkiksi siinä, että sielun tuli mahdollisimman paljon pyrkiä eroon ruumiista ja kurottautua tosiolevaisiin ideoihin.

Stoalaisten teoriassa sielussa oli jopa kahdeksan osaa, mutta ne eivät olleet sillä tavoin erillisiä ja keskenään hangoittelevia toimijoita kuin Platonin kolme sielun osaa. Stoalaiset sijoittivat sieluun viisi aistia, ajattelukyvyn, puhekyvyn ja lisääntymiskyvyn. Ajattelukyky sijaitsi niin kutsutussa komentokeskuksessa (hẽgẽmonikon), joka yhteenkokosi sielun muut osat ja jotka olivat oikeastaan sen ominaisuuksia ja kykyjä. Kreikkalainen doksografi Aetios (n. 100 jaa.) vertasi muita sielun osia mustekalan lonkeroihin, jotka levittäytyivät komentokeskuksesta eripuolille ruumista.

Galenos

Galenos.

2.  Galenoksen kritiikki Khrysipposta vastaan

Kun sielu koostui Khrysippoksella ainoastaan järjestä ja Epikuroksella (341-270 eaa.) himosta, katsoi Poseidonios Galenoksen mukaan järjen suorittaman arvostelman liian riittämättömäksi tunteen syntymiselle – se oli sekä sijoitettu väärään paikkaan että hetkeen.  Galenos kirjoittaa De Placitis Hippocratis et Platonis-teoksessaan (Hippokrateen ja Platonin opeista):

Hän (Khrysippos) on tässä kohtaa ristiriidassa Zenonin ja itsensä ja monien muiden stoalaisten kanssa, joiden mukaan itse sielun arvostelmat eivät ole sielun tunteita, vaan niihin liittyvät järjettömät kutistumiset, kaventumiset, puraisut, laajentumiset ja hajoamiset. Poseidonios vetäytyi täydellisesti molemmista näkemyksistä. Ne eivät hänen mukaansa ole arvostelmia eivätkä myöskään seuraa arvostelmia, vaan hän katsoo, että tunteet syntyvät innokkaan ja haluavan sielunkyvyn vaikutuksesta, mikä on täysin vanhan käsityksen mukaista.

(Suom. Marke Ahonen)

Posedonios

Poseidonios.

Poseidonioksen kommentti liittyi siihen varhaisstoalaisten käymään keskusteluun, miten ja milloin tunne syntyy? Herättikö aistivaikutelma välittömästi tunteen, vai voitiinko tunteesta puhua vasta sitten kun järki oli tehnyt tuosta aistivaikutelmasta arvostelman sen hyvyydestä tai pahuudesta. Nuo ”järjettömät kutistumiset” ynnä muut, kuvasivat fysikaalisia muutoksia – siis tunnereaktioita, joita arvostelma sai aikaan. Olennaista tässä oli, että tunteen lähtökohta oli ”järjellinen.” Poseidonios torjui molemmat vaihtoehdot tukeutuen Platonin – ”vanhan käsityksen mukaiseen” – sielun malliin, kuten Galenos antaa ymmärtää. Poseidonioksen mukaan tunteet syntyivät yksinomaan sielun järjettömissä osissa. Galenos näyttäisi haluavan tällä sielun osien erillään pitämisellä korostaa, ettei tunteisiin voinut myöskään vaikuttaa järjen keinoin. Hän antaa Poseidonioksen argumentoida tästä näin:

Järjetön sielunosa näet hyötyy ja vahingoittuu järjettömistä asioista, mutta järkevä sielunosa tiedosta ja tietämättömyydestä. Tämän edun Poseidonios siis sanoo koituvan meille tunteiden syyn tietämisestä ja lisäksi ”tunteiden syyn tietäminen selvitti ongelmat, jotka koskevat tunteesta syntyvää pyrkimystä”. Sitten hän lisää, mitä ongelmat ovat, ja selittää tähän tapaan: ”Luulen teidän huomanneen, miten ihmiset, joille on järkiperäisesti uskoteltu, että heitä kohtaa tai uhkaa jokin paha, eivät pelkää eivätkä tunne tuskaa. He kuitenkin tekevät niin silloin, kun saavat vaikutelman itse kohteista. Miten kukaan voisikaan liikuttaa järjetöntä järjen avulla, ellei sitten aseta sen eteen ikään kuin aistivaikutelman kaltaista kuvaa? Tällä tavalla jotkut joutuvat halun valtaan pelkän kuvauksen voimasta, ja kun joku eloisasti käskee pakenemaan lähestyvää leijonaa, he pelkäävät, vaikka eivät näe sitä.”

 (Suom. Marke Ahonen)

Poseidonioksen esitys näyttää hieman kummalliselta koska Platonin ideana nimenomaan oli, että järkisielu hillitsee ja ohjaa järjettömiä osia, ja nyt se ei siis ”voisikaan liikuttaa” niitä. Poseidonios kuitenkin jatkaa, että näin voisi tapahtua ”aistivaikutelman kaltaisten kuvien” avulla. Siispä hänen kuvaamassaan tapauksessa, jossa järjettömät sielunosat eivät saisi riittävästi aistiärsykkeitä ”itse kohteista”, täytyisi ”asettamisen eteen” tapahtua järjen käskystä. Miksi järkisielu tällaista tekisi, jos se vain aiheutti sille itselleen lisävaivaa? Ja kuinka se edes tapahtuisi, jos oli mahdotonta ”liikuttaa järjetöntä järjen avulla”, kuten Poseidonios kirjoittaa. Sitäpaitsi se syyllistyisi virheeseen, jota stoalaisten mukaan tuli nimenomaan välttää. ”Liikuttaminen” on tässä kohtaa mielenkiintoinen käsite, koska siitä tulee mieleen, kuin sielun osien välillä olisi ikäänkuin raja jota ei voisi ylittää? Mutta näin sanottaessa usein myös tarkoitetaan, että jotakin asiaa voi kyllä tehdä tiettyyn määräänsä asti, kunnes raja tulee vastaan. Edelleen voidaan kysyä, onko tämä ”liikuttamisen” mahdottomuus vain yksisuuntaista? Miksi vain ”järjetön” onnistuisi siinä? ”Aistivaikutelman kaltaisella kuvalla” tarkoitettanee mielikuvitusta, mutta on epäselvää mitä Poseidonios ”asettamisella eteen” loppujen lopuksi tarkoittaa, koska hänen esityksensä ei jatku loogisena vaan hän ottaa esimerkkinsä ulkoisista kohteista. Varoitus leijonasta on näet jo ”aistiärsyke.”

Sielun kolmijako – sillä tavalla kuin Galenos sen Poseidoniokseen vedoten esittää, näyttää siis johtavan siihen, ettei pelkkä järkisielu voisi yksin saada riittävää informaatiota tunteen syntymiseksi ja että ”vaikutelmia itse kohteista” ja ”aistivaikutelman kaltaisia kuvia” voisivat vastaanottaa ja tuottaa vain sielun järjettömät osat. Järkisielu olisi siis sokea aistivaikutelmille. Tätä sielun osien erilaisuutta korostaa myös Galenoksen usein käyttämä jako sielusta sen ”jumalalliseen” ja ”eläimelliseen” osaan. Lisätodisteena hän käyttää vielä Poseidonioksen  siteerausta stoalaisen koulun toisen johtajan Kleantheen (n. 310-232 eaa.) jambirunosta, jossa tämä oli pannut ”järjen” ja ”innon” keskustelemaan toistensa kanssa.  

Platonin kolmiosaisen sielun tehtäväjakoa tunteen synnyssä voisi havainnollistaa näin. Sielu on tabula rasa-värityskirja. Järkisielu piirtää siihen havaitsemansa kohteen ääriviivat. Tämä ei kaikessa pelkistyneisyydessään vielä aikaansaa tunnetta. Vasta kun into- ja halusielu ovat värittämällä täydentäneet kuvaa, syntyy vaikutelma joka sitten herättää tunteen.Värityskirjavertaus paljastaa myös vaaran: into- ja halusielu saattavat värittää kuvaa liikaa ja saada aikaan virheellisen vaikutelman, joiden eliminoimiseksi juuri stoalainen tunneterapia oli tarkoitettu.

Kun stoalaiseen sielukokonaisuuteen kuuluivat myös aistit, ja jotka Galenoksen esittämässä platonilaisessa mallissa näyttävät sijoittuvan sielun järjettömiin osiin, joutuu tiedonhankinta tosi kummalliseen valoon. Että ylipäätään voisimme saada vaikutelman jostakin kohteesta, edellyttää se että tämä aistitaan jotenkin. Tämän jälkeen vasta järkisielu voi sen käsitteellistää ja päätyä sitten tulkintansa kautta ”tunteesta syntyvään pyrkimykseen.” Nyt tiedon lähtökohta olisi ”järjetön” ”aistivaikutelma”! Näin aisteista olisi sekä hyötyä että haittaa. Hyötyä tiedonhankinnassa, haittaa synnyttäessään tunteita. Niinpä kun stoalaisen tunneterapian tehtävänä oli auttaa vapautumaan mielenrauhaa häiritsevistä tunteista, näyttäytyy Galenoksen Poseidonioksen avulla esittämä platonistinen kolmiosainen sielumalli suorastaan noiden häiriötekijöiden tuputtamiselta! Itseasiassa Poseidonios kuitenkin selvin sanoin ilmaisee tunteiden vahingollisuuden. Ne, joille on ”järkiperäisesti” kerrottu jokin asia, eivät joudu tunteiden valtaan – pelkät ääriviivat värityskirjassa eivät herätä tunteita. Vasta ”kuvauksen voima” saa ne valloilleen.

Khrysippos

Khrysippos.

Kun stoalaisilla aistit olivat aina mukana niin tiedon, vaikutelmien kuin tunteenkin synnyssä, on epäselvää kuinka eriävä Poseidonioksen näkemys lopultakaan oli Khrysippoksesta. Eräänä hänen tuomanaan lisänä varhaisstoalaiseen tunneteoriaan yleensä pidetäänkin, että hän korostaa järjen rinnalla myös irrationaalisuutta tunteen synnyssä. Ehkä hänen kritiikkinsä kohdistui juuri stoalaisen koulun liialliseen järjen kontrollin esille tuomiseen. Ehkä tästä syntyi sitten näköharha, ettei järkisielu ottaisi riittävästi huomioon aisti-informaatiota. Yhtenä esimerkkinä, miten tunteisiin voi vaikuttaa ei-järjellisin keinoin, Galenos esitti Poseidonioksen kertoman tapauksen, jossa oboeta soittanutta neitokaista häirinneet juopuneet nuorukaiset olivat jättäneet hänet rauhaan kun tämä oli muuttanut hilpeät sävelensä doorilaiseen levolliseen sävellajiin.  Pyrkiessään näin todistelemaan, ettei järkisielu ollut ensisijainen tunteiden synnyssä, Galenos epäsuorasti vihjaa, ettei sen avulla voitaisi hallitakaan niitä. Hän myös kertoo Poseidonioksen ”fysionomisista havainnoista”, jotka nekin osaltaan vaikuttivat ihmisten luonteisiin: ”Ruumiin sekoitukset valmistavat itselleen soveliaat tunneliikkeet.”

Platonin Timaios-dialogissa puhutaan paljonkin aisteista, mutta otan tähän lyhyen maininnan Valtio-teoksesta:

Ihmisillä ja eläimillä on siis luonnostaan jo syntymästään asti kyky havaita sellaista mikä tunkeutuu sieluun ruumiin aistimusten välityksellä. Sen sijaan kyky tehdä päätelmiä kaiken tällaisen olemuksesta ja hyödyllisyydestä syntyy työllä ja tuskalla, pitkän ja vaivalloisen kasvatuksen tuloksena, jos silloinkaan.

   (Suom. Marja Itkonen-Kaila)

Noihin pariin lauseeseen näyttäisi kiteytyvän sen prosessin kuvaus, josta tunteetkin saavat alkunsa. Mutta se paljastaa muutakin. Kun aistit ovat ruumiillisia ja ”ruumiin aistimuksia”, sijoittuvat ne Platonin sieluteoriassa sielun ”himoitsevaan osaan”, jolloin ”aistimuskin” ”tunkeutuisi” siis sinne. Kun ”himoitseminen” on kielteisesti arvolatautunut käsite, näyttää nyt seuraavan, että aistiminenkin olisi aina jonkinsorttista ”himoitsemista.”  Tällöin se on jo suoraan tunnetta – vieläpä liioittelevaa sellaista! Tässä katsannossa on ymmärrettävää, että ”järkisielu” ja ”kiihkeys” liittoutuivat sitä vastaan, mutta samalla kaikki aistittavat kohteet leimautuvat ”järkisielun” epäluulon alaisiksi. Kun Platon puhuu ”tunkeutumisesta”, viittaa se aistien passiivisuuteen – ne vain ottaisivat vastaan aistiärsykkeitä. Nyt ”himoitseminen” ei tunnu sopivan tähän, sehän on aktiivista ja tavoittelevaa toimintaa. Jos kuitenkin ”päätelmät” aistimusten ”hyödyllisyydestä syntyvät työllä ja tuskalla”, paljastaa se sen tosiasian että virheen mahdollisuus on suuri ja niinpä ”järkisielu” epäonnistuisi aistimusten tulkinnassaan ja tunne saisi voiton. Tämä onkin ymmärrettävää, koska ”himoitseva osa” ”täyttää sielusta suurimman osan.”  Nyt voisi kysyä, mikä tässä lopultakin voittaa? Poseidonioksen lausuma näyttää pitävän paikkansa: ”Järjetön sielunosa näet hyötyy ja vahingoittuu järjettömistä asioista.” ”Himoitsevan sielun” ”liiotteleva pyrkimys” kääntyykin sitä itseään vastaan. Stoalaisessa sieluteoriassa ei ole tällaisia sisäisiä jännitteitä, mutta kuten jo heidän kehittelemänsä tunneterapia osoittaa, tunteiden haitallisuus oli huomioitu.

Galenoksen jako tempperamentteihin

Galenoksen jako tempperamentteihin.

3.  Athenodoroksen kummitustarina Platonin sieluteorian valossa

Yritän nyt soveltaa Platonin sieluteoriaa Athenodoroksen kummitustarinan tarkasteluun. Ensiksi Galenoksen esittämä Poseidonioksen näkemys. Tullessaan Ateenaan Athenodoros oli sekä ”lukenut” talon vuokrailmoituksen että kuullut siihen liittyvän salaisuuden. Näistä voidaan pitää ”järkiperäisenä” informaationa vain vuokrailmoitusta. Jos taloa oli vuokraamassa pokerinaama kiinteistönvälittäjä, ehkä sekin saattoi olla vielä tällainen. Näissä tapauksissa Athenodoros ei vielä olisi pelännyt. Kun talon salaisuus oli kuitenkin niin kammottava, ei siitä liene pystytty kertomaan aivan ilmeettömästi, joten hänen olisi täytynyt pelästyä noiden ”eloisien” ”kuvausten voimasta.” Pelon – ja siis tunteen, aiheuttajia olivat aisteihin ja ”järjettömiin sielunosiin” vaikuttavat ilmeet, eleet ja äänenpainot, ei varsinainen kerrotun asiasisältö. Mutta kuten Pliniuksen (n. 60-114) kertomuksesta selviää,  Athenodoros ei kuulunut niihin joista Poseidonios sanoi: ”jotkut joutuvat” – hän ei pelännyt.

Athenodoros

Athenodoros.

Pliniuksen esityksen perusteella on vaikea sanoa, millaista tunne- ja sieluteoriaa Athenodoros edusti. Jos kurkistaisi Athenodoroksen sieluun ja tarkastelisi sitä Platonin Valtio-teoksen valossa, näyttäisi ainakin siltä että hänen tapauksensa oli sikäli – jopa paradoksaalinen, poikkeus, ettei ”himoitsevalla osalla” ollut siinä osaa eikä arpaa. On näet vaikea kuvitella, että se pyrkisi tuohon yölliseen kohtaamiseen. Lienee kuitenkin niin, että sen rooli oli tässä tapauksessa välttää haamun näkemistä. Aktiivisia sielun osia olivat siis ”järkiosa” ja ”kiihkeys.” Näidenhän Platon sanoikin olevan ”liittoutuneita” keskenään. Jos siis ”himoitseva osa” houkutteli vetäytymään tilanteesta, niin ”kiihkeys” antoi ”järkiosalle” rohkeutta kohdata se. Mutta Athenodoroksen kohdalla ei varmaan ollut kysymys pelkästä ”kiihkeydeltä” saamasta rohkeudesta, vaan hänen sielunsa ”järkiosa” oli tehnyt päätelmänsä ettei asiassa ollut mitään pelkäämistä. Olihan hän stoalaisena omaksunut senkin ajatuksen, ettei kuolema ollut paha asia, ja nythän hän oli kuullut yhden talon asukkaista kuolleen myöhemmin näyn aiheuttamiin vaivoihin. Tai saattoi myös olla, että osallistuessaan Poseidonioksen tutkimusmatkoille, hänessäkin oli herännyt pikku tiedemies ja tällaiseen eteen tulevaan tilaisuuteen tuli ehdottomasti tarttua. 

Lähteet ja kirjallisuus:

  • Kaarakainen, Teija (2001) Järjen tunteet   Varhaisstoalaisen tunneteorian tarkastelua.  pro gradu-tutkielma, Jyväskylän yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos.
  • Platon (1999) Teokset IV, Valtio. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Helsinki, WSOY.
  • Plinius (1974) Kirjeitä keisariajan Roomasta. Toim. ja suom. Marja Itkonen-Kaila ja työryhmä. Tapiola: Gaudeamus.
  • Saariluoma, Pertti (1985) Psykologian historia    kreikkalainen kausi. Helsinki: Gaudeamus.
  • Stoalaisuus Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia (2004) Toim. Teija Kaarakainen ja Jari Kaukua.  Helsinki: Gaudeamus.
  • Tenkku, Jussi (1981) Vanhan- ja keskiajan moraalifilosofian historia. Helsinki: Gaudeamus.

  

    

 

Jaa mielipiteesi artikkelista

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s