Heinrich Schliemann – Arkeologi joka löysi Homeroksen Troijan

Heinrich Schliemann syntyi vuonna 1822 pienessä Neubokowin kylässä Pohjois-Saksassa. Hänen pappina toiminut isänsä kertoi pojalleen tarinoita antiikin kreikan sankareista ja Troijan sodasta. Hän kertoi pojalleen, että kreikkalaiset olivat piirittäneet tarunhohtoisen Troijan kaupungin ja lopulta sytyttäneet sen palamaan.

Heinrich näki pikkupoikana historiankirjassa maalauksen Troijan sodan tapahtumista. Maalauksessa prinssi Aineas pakeni palavasta Troijasta kantaen vanhaa isäänsä selässään. Pikkupoika katseli maalausta lumoutuneena ja siinä näkyviä muureja. Isä kertoi Heinrichille muurien olevan pelkkää tarua ja mielikuvitusta, mutta isän tarinat jäivät elämään Heinrichin mieleen.

Nuori Heinrich menestyi hyvin opinnoissaan, mutta hänen täytettyään 14-vuotta hänen isänsä ei enää pystynyt maksamaan hänen koulunkäyntiään. Heinrichin oli hankittava itselleen ammatti jotta hän pystyisi ansaitsemaan elantonsa. Tämä tarkoitti sitä, että hänen oli haudattava haaveensa akateemisesta urasta. Hän aloitti työt yrttipuodissa, mutta työ alkoi nopeasti tuntumaan hänestä ikävystyttävältä ja raskaalta. Viiden vuoden päästä hän irtisanoutui tehtävästään ja pestautui Hampurissa laivapojaksi. Kaksi viikkoa tämän jälkeen hänen laivansa upposi myrskyssä Hollannin rannikon edustalla. Tuleva arkeologi selvisi kuin ihmeen kaupalla onnettomuudesta, mutta hän menetti  onnettomuudessa kaikki säästönsä.

Heinrichin ainoa keino selvitä oli ankara työnteko. Hän asui rähjäisissä vuokra-asunnoissa, ei tuhlannut rahojaan huvittelemalla ja teki työtä aamusta iltaan. Kaiken vapaa-aikansa hän kulutti opiskelemalla kieliä kuten mm. englantia, ranskaa, espanjaa, italiaa ja hollantia. Hän uskoi kielitaidosta olevan hyötyä liike-elämässä. Hän väitti myöhemmin, että ”Opiskeltuani kutakin kieltä kuusi viikkoa osasin sekä puhua että kirjoittaa sujuvasti”. Heinrichin ollessa 22-vuotias hän sai työpaikan vientiyrityksestä, joka kävi kauppaa Venäjällä. Hän ryhtyi heti opiskelemaan venäjää käyttäen apunaan kielioppikirjaa, sanakirjaa ja venäjänkielistä romaania, jonka hän opetteli ulkoa. Hänen sitkeytensä palkittiin. Kahden vuoden kuluttua hänet lähetettiin Pietariin kauppaedustajaksi. Hieman myöhemmin hän perusti oman kauppahuoneen. Hän hallitsi numerot yhtä hyvin kuin kielet ja muutaman vuoden kuluessa hänestä oli tullut yksi Pietarin vauraimmista kauppiaista.

Schliemannin veli kuoli Kalifornian kultarannikolla vuonna 1850 ja Heinrich matkusti Yhdysvaltoihin hautaamaan veljensä. Hän huomasi, että Yhdysvallat tarjosi hyvät mahdollisuudet rikastua, ja hän perusti pankin kultakauppaa varten. Yhdeksässä kuukaudessa hän ansaitsi 400 000 dollaria, mikä oli siihen aikaan valtava omaisuus. Hän myi pankkinsa ja palasi Venäjälle tarkoituksenaan löytää itselleen vaimo.

Schliemann ei ollut hyvä ihmissuhteiden luomisessa. Hän meni naimisiin Jekaterina Lishinin kanssa, joka ei ollut kiinnostunut hänestä vaan pikemminkin hänen rahoistaan. Jekaterina kieltäytyi jakamasta vuodettaan miehensä kanssa, pilkkasi tätä jatkuvasti ja odotti häpeilemättä tämän kuolemaa, jolloin hän perisi tämän valtavan omaisuuden. Schliemann lohdutti itseään sillä, jonka hän osasi parhaiten. Hän keskittyi omaisuutensa kasvattamiseen ja teki kauppaa kaikella mahdollisella teestä aseisiin.

Schliemann kirjoitti päiväkirjassaan: ”Miten voi olla mahdollista, että minä, joka olen kerännyt omaisuutta kolmen edestä, olen silti niin kovin onneton?”. Avioliittonsa sijaan hän keskittyi muihin asioihin kuten muinaiskreikan opiskeluun. Kreikan opinnoista tuli hänelle pakotie sekä avioliitosta että ikävystyttävästä liiketoiminnasta. Heinrich kirjoitti ystävälleen ”Opiskelen parhaillaan niin perusteellisesti Platonin kirjoituksia, että jos kirjoittaisin hänelle kuuden viikon kuluttua kirjeen, hän ymmärtäisi sisällön vaivatta”. Häntä kuitenkin kiehtoivat enemmän Homeroksen runoelmat Ilias ja Odysseia. Vuonna 1863 hän myi yrityksensä voidakseen keskittyä täysillä opintoihinsa, jotka kiinnostivat häntä enemmän kuin kaupankäynti ja liike-elämä.

Schliemannin aikana suurin osa tutkijoista oli sitä mieltä, että Homeroksen runoelmat ovat pelkkää tarua ja mielikuvituksen tuotetta. Schliemann ei kuitenkaan antanut heidän näkemystensä vaikuttaa itseensä. Hän luki Homeroksen teoksia kuin ne olisivat olleet faktoihin perustuvaa historiankirjoitusta. Hän oli täysin vakuuttunut siitä, että kuningas Agamemnon, Odysseus ja Troijan kuninas Priamos olivat historiallisia henkilöitä.

Vuonna 1868 Heinrich Schliemann päätti matkustaa Ithakan saarelle, jonka kuningas Odysseus oli Homeroksen mukaan ollut. Schliemannilla ei ollut tarkkaa tietoa arkeologian menetelmistä, mutta se ei estänyt häntä toimimasta. Hän palkkasi itselleen avustajia ja käynnisti kaivaukset paikassa, jossa paikalliset uskoivat Odysseuksen palatsin sijainneen. Kaivausten aikana maasta paljastui muurin osia ja saviruukkuja, joista monet sisälsivät tuhkaa. Heinrich Schliemann uskoi, että jokin ruukuista piti sisällään itsensä Odysseuksen tuhkaa. Löytö sai hänet hurmioon. Hän oli vihdoinkin löytänyt kutsumuksensa. Pian tämän jälkeen hän matkusti Ithakasta Länsi-Anatoliaan, missä muinainen Troija oli Homeroksen mukaan sijainnut.

Ne historioitsijat, jotka uskoivat muinaisen Troijan todella olleen olemassa, uskoivat kaupungin sijainneen Pinarbasin kukkulalla. Schliemann palkkasi paikallisen oppaan auttamaan kukkulan ja sen lähiympäristön tutkimisessa. Schliemann tutki perusteellisesti Ilias-runoelman kuvausta Troijasta ja Troijan sodasta ja ymmärsi, ettei mahtava Troijan kaupunki olisi millään mahtunut pienen kukkulan laelle. Hän ei myöskään löytänyt sieltä muinaisten muurien jäänteitä tai saviruukkujen sirpaleita, jotka olivat tyypillisiä löytöjä vastaavan kokoisissa arkeologisissa kohteissa.

Homeroksen Iliaan mukaan Troijan kaupungin muureilta näkyi Idavuori. Schliemann havaitsi, ettei vuori näkynyt Pinarbasilta. Iliaassa kerrotaan kahdesta Troijan lähistöllä pulppuavasta lähteestä, joista toinen oli kuuma ja toinen jääkylmä. Schliemann tutki Pinarbasin ympäristön ja löysi alueelta kaiken kaikkiaan 34 lähdettä. Niissä kaikissa veden lämpötila oli hänen mittauksiensa mukaan 17.5 astetta.

Iliaan mukaan Akhilles ja Hector juoksivat kolmesti Troijan ympäri viimeisen taistelunsa aikana. Schliemann kulki tämän reitin mutta matkan varrelle osui niin jyrkkä rinne, että hänen oli tultava siitä alas miltei kontaten. Troijan sankarit eivät siis mitenkään olisi pystyneet juoksemaan Troijan ympäri, koska kyseinen rinne oli aivan liian jyrkkä.

Iliaan mukaan kreikkalaisten leiri sijaitsi rannalla ja he juoksivat sieltä Troijan muurien juurelle taistelemaan, usein montakin kertaa taistelujen kuluessa. Pinarbasi on noin 13 kilometrin päässä rannikolta. Schliemann kulki kyseisen reitin läpi ja laski, että jos Troija olisi todella sijainnut Pinarbasilla, kreikkalaiset olisivat joutuneet juoksemaan yhdeksän kertaa 84 kilometrin matkan.

Schliemann huomasi, että läheinen Hissarlikin kukkula vastasi paljon paremmin Iliaan kuvausta Troijasta. Hissarlikiltä oli näkymä Idavuorelle, sen edessä avautui tasanko ja se sijaitsi vain parin kilometrin päässä rannalta. Schliemann uskoi löytäneensä tarunhohtoisen Troijan.

Osa Hissarlikin kukkulasta omisti brittiläinen Frank Calvert, joka Schliemannin tavoin uskoi Troijan sijainneen juuri tällä kukkulalla. Schliemann vieraili Calvertin luona, joka lupasi auttaa häntä mikäli hän pystyisi hankkimaan viranomaisilta tarvittavat luvat kaivausten aloittamiseen.

Palattuaan Eurooppaan Heinrich Schliemann erosi vaimostaan ja päätti hankkia itselleen uuden vaimon, jonka piti olla kreikkalainen. Hän piti kreikkalaisia naisia ”kauniina kuin pyramidit”. Schliemann kirjoitti Ateenan arkkipiispalle, joka kuului hänen ystäväpiiriinsä ja pyysi tältä apua kauniin ja oppineen vaimoehdokkaan etsinnässä. Hän edellytti, että tulevan vaimon tulisi tuntea Homeroksen runoelmat. Arkkipiispa lähetti hänelle valokuvia kauniista nuorista naisista joiden joukosta löytyi 17-vuotias Sophia Engastromenoun. Heinrich Schliemann matkusti Ateenaan tapaamaan Sophiaa ja esitti hänelle kolme kysymystä: 1. ”Voisitko kuvitella lähteväsi pitkälle matkalle?” 2. ”Minä vuonna keisari Hadrianus vieraili Ateenassa?” 3. ”Osaatko lausua Homerosta ulkomuistista?”. Sophialla oli oikeat vastaukset kaikkiin kysymyksiin ja pari vihittiin parin kuukauden kuluttua. 47-vuotias Schliemann oli valmis aloittamaan Troijan kaivaukset. Lupien saaminen Turkin viranomaisilta kesti kuitenkin niin kauan, että Schliemann päätti aloittaa kaivamisen ilman lupia. Hän palkkasi kymmenen avustajaa, jotka aloittivat työt huhtikuussa 1870 Schliemannin vahtiessa työn edistymistä pistooli vyöllään ja ratsupiiska kädessään.

Heti ensimmäisenä päivänä löydettiin muurin raunioita 60 cm:n syvyydestä maan alta. Schliemann arveli, että muuri on peräisin Homeroksen Troijaa myöhemmältä roomalaiskaudelta. Myöhemmin löytyi vanhemman muurin jäänteitä hieman syvemmältä maan alta. Schliemann riemuitsi löytäneensä ensimmäiset todisteet Homeroksen Troijasta. Kaivauslupien saaminen kuitenkin kesti ja kaivaukset jouduttiin keskeyttämään.

Vuonna 1871 Schliemann sai viranomaisilta luvan jatkaa kaivauksia sillä ehdolla, että hän luovuttaisi löytämänsä arvoesineet viranomaisille. Kahden vuoden ajan sata työntekijää ahkeroivat kellon ympäri kaivauksilla. Työtä tehtiin nopealla aikataululla eikä turvallisuuteen juurikaan kiinnitetty huomiota. Monta kertaa muurit sortuivatkin työntekijöiden päälle, mutta kuolemantapauksilta onneksi vältyttiin.

Myöhemmin tuli ilmi, että Hissarlikilla oli eri aikoina sijainnut peräti yhdeksän kaupunkia. Uusia kaupunkeja oli ajan saatossa rakennettu vanhojen päälle, ja niitä löytyi kerros kerrokselta toistensa alta. Schliemannin löydettyä kerroksen, jota nykyään kutsutaan ”Troija II:ksi”, hän havaitsi merkkejä suuresta vallista ja tulipalosta, ja uskoi näin löytäneensä Homeroksen Troijan. Tiedemiehet ja tutkijat suhtautuivat kuitenkin edelleen varauksella ja epäillen hänen löytöihinsä ja puheisiinsa. Schliemann ei tästä piitannut vaan jatkoi kaivamista. Toukokuussa 1873 hän oli jo päättämässä kaivauksia talven osalta, kun hän yllättäen löysi Troijan kulta-aarteen, joka teki hänestä maailmankuulun.

Toukokuussa vuonna 1873 Heinrich Schliemann huomasi maassa jotain mielenkiintoista. Useiden vuosien ajan hänen kymmenet turkkilaiset avustajansa olivat kaivaneet Hissarlikin kukkulalla Länsi-Anatoliassa löytämättä mitään muuta kuin muinaisten muurien jäänteitä. Schliemann näki raunioiden juurella esineen, joka näytti lippaalta. Hän pyysi vaimoaan Sophiaa lähettämään turkkilaiset kaivajat tauolle, jotta hän voisi rauhassa tutkia löytöään. Hän avasi lippaan taskuveitsellään ja nosti sen sisältä esineen: ”Kaivoin linnoituksen paksun puolustusmuurin alta ja se uhkasi sortua päälleni. Kirstussa olleet esineet, joista jokainen näytti mittaamattoman arvokkaalta, saivat minut kuitenkin unohtamaan vaaran”, Schliemann kirjoitti myöhemmin.

51-vuotias arkeologi tiesi tehneensä merkittävän löydön. Hän nimitti kultalöytöään ”Priamoksen aarteeksi”, koska hänen käsityksensä mukaan kyseessä oli kuningas Priamoksen aarre, jonka troijalaiset olivat haudanneet hävitetyn kaupunkinsa raunioihin yli 3000 vuotta aiemmin. Tähän ns. Priamoksen aarteeseen kuului mm. taidokkaasti tehtyjä ja koristeltuja kultaisia pikareita, maljakoita ja korvakoruja, hopeisia veitsiä sekä yhteensä 8750 kultasormusta ja nappia. Tämän löydön kruunasi kaksi kultaista otsaripaa, joista toinen muodostui 90:stä toisiinsa liitetystä kukasta ja lehdestä. Lupauksistaan huolimatta Schliemann salakuljetti löytämiään aarteita pois Turkista. Tämän jälkeen hän ilmoitti ystävilleen ja tuttavilleen löydöstään.

Vastoin kaikkien odotuksia Schliemann oli löytänyt muinaisen Troijan ja kulta-aarteen, jonka troijalaiset olivat piilottaneet ryösteleviltä kreikkalaisilta. Hänestä tuli maailmankuulu, Schliemannin nimi tunnettiin kaikkialla ja hänen kiihkeimpienkin vastustajiensa oli annettava lopulta periksi. Schliemannin kuoltua eräs arkeologi kirjoitti hänestä näin: ”Jos emme olisi tienneet kuinka taipumaton hän on, sitä olisi ollut vaikea uskoa todeksi”. Vasta paljon myöhemmin selvisi, että ”Troija II”, jota Schliemann luuli Homeroksen Troijaksi oli lähes tuhat vuotta vanhempi kuin Homeroksen Troija, joka löytyi vanhemmasta maakerroksesta ”Troija VII:sta”.

Myöhemmin Heinrich Schliemannia kritisoitiin siitä, että hän oli tuhonnut kaivausalueen ylimpiä kerrostumia. Hän myös itse katui tätä vanhemmiten ja häntä myös kalvoi epäilys oliko hän sittenkään löytänyt oikeata Troijaa?.

Vuonna 1890 Schliemann päätti lähteä Troijaan etsimään lopullisia todisteita teoriansa vakuudeksi. Hän ei kuitenkaan koskaan päässyt Troijaan asti, sillä hän kuoli aivokalvontulehdukseen Napolissa 26. joulukuuta vuonna 1890. Hautajaisissa hänen ystävänsä arkeologi Wilhelm Dörpfeld, päätti muistopuheensa sanoen: ”Lepää rauhassa, olet tehnyt tarpeeksi”.

Schliemann on haudattu Ateenan ensimmäiselle hautausmaalle, joka on nimensä mukaisesti nykyisen Ateenan ensimmäinen hautausmaa. Se on perustettu vuonna 1837 ja sinne on haudattu pääasiassa tunnettuja henkilöitä.

Heinrich Schliemannin on sanottu liioitelleen kokemuksiaan. Hänen päiväkirjojensa, kirjeiden ja raporttien tutkiminen on paljastanut, että hänen elämänsä oli värikästä. Tutkijat ovat selvittäneet, että köyhyydessä kasvaneen Schliemannin kuvailemat tapahtumat hänen elämänsä varrelta eivät ole aivan totta. Schliemannin päiväkirjat, kirjeet ja raportit ovat kirjoitettu usealla kielellä ja niiden sisältöä on voitu vertailla vasta viime vuosina. Tutkimuksissa on selvinnyt, että Schliemann oli taipuvainen värittämään sekä omaa elämäänsä että löytöjään.

Tässä voisi mainita muutaman esimerkin Schliemannin tavasta värittää asioita. Schliemann esim. väitti löytäneensä Troijan kulta-aarteen vaimonsa Sophian kanssa toukokuussa 1873. Sophia ei kuitenkaan ollut tuolloin Troijassa vaan perheensä luona Ateenassa. Schliemann väitti myös, että kulta-aarre löytyi yhdestä ns. Priamoksen paltasin huoneesta. Myöhemmin hän taas väitti, että kulta-aarre olikin löytynyt kaupunginmuurin läheisyydestä Priamoksen palatsin läheltä. Totuus on kuitenkin se, että monissa Troijan aarretta esittävissä valokuvissa näkyvät kultaesineet näkyvät myös valokuvissa, jotka on otettu vuotta ennen Troijan suurta kultalöytöä. Tämä viittaa siihen, että kaikkia kultaesineita ei ole suinkaan löydetty samasta paikasta ja samalla kertaa.

Schliemannilla oli tapana liioitella elämäänsä liittyviä tapahtumia, jotta hänen elämänsä kuullostaisi värikkäämmältä ja jännittävämmältä kuin mitä se todellisuudessa oli.

Niile lukijoille, jotka ovat kiinnostuneet lukemaan enemmän tarunhohtoisesta Troijasta, troijan sodasta ja sen sankareista sekä Troijan löytymiseen liittyvistä seikoista, suosittelen luettavaksi alla mainittuja teoksia.

Lähdeluettelo:

-David Traill: Schliemann of Troy: Treasure and Deceit, St. Martin’s Griffin, 1997

– Herve Duchene: The Golden Treasures of Troy, Thames and Hudson, 1996

– Robert Payne: The Gold of Troy, Robert Hale Limited, 1951

– Tieteen Kuvalehti Historia

Lukusuosituksia:

-Madeline Miller: Akhilleen Laulu (Orange Prize 2012-voittaja), Basam Books, 2012

-Paavo Castrén: Homeros – Troijan Sota ja Odysseuksen Harharetket, Otava, 2016

– Paavo Castrén: Antiikin Myytit, Otava, 2017

– Homeros: Ilias ja Odysseia